Meillä ei meinannut uni tulla viime yönä. Vanhempia jännitti. Tänään aamulla menimme Mehiläisen huomiin tarkoituksena putkittaa ja poistaa kitarisat.

Lyydia nukkui hyvin. Hän söi iltakahdeksan aikaan ja nukahti siitä puoli tuntia eteenpäin. Minun huoleni oli se, että jos hän herää aamuyöllä eikä tyynny ilman maitoa. Huoli osoittautui turhaksi. Hän heräsi, mutta nukahti Miehen kainaloon hetkessä uudestaan.

Mehiläisessä meidät vastaanotti sairaanhoitaja, joka kävi läpi esitietolomakkeen ja antoi esilääkkeen. Sen jälkeen tapasimme anestesialääkärin ja leikkaavan lääkärin. Sovimme, että Lyydia nukahtaa Miehen syliin. Minua ahdisti eilisestä illasta asti. Heräsin yöllä kolmesti painajaiseen, jossa menetimme Lyydian. Kun anestesialääkäri kertoi, että nukuttaessa lapsi saattaa sätkiä, niin totesin, että en pysty. Että pelkään niin paljon menettäväni hänet, etten pysty olemaan tilanteessa rauhallinen ja tyyni. Mies pystyi. Pystyi, vaikka illalla jaoimmekin pelon. Entä jos tuntui olevan tämän päivän suurin peikko. Entä jos jotain menee leikkauksessa pieleen? Entä jos lapsi reagoi anestesia-aineille? Entä jos me menetämme hänet?

Minä jäin leikkaussalin ulkopuolelle, Mies kantoi tytön sylissään leikkauspöydän viereen ja istui alas. Anestesialääkäri asetti maskin lapsen kasvoille ja silitti häntä yhdessä Miehen kanssa. Kuulin itkun. Kyyneleet valuivat minunkin silmistäni. Hetki ja tyttö nostettiin pöydälle, Mies tuli ulos ja me haimme kahvia.

Ei mennyt kauaa kun ovi kävi ja pieni sänky kärrättiin heräämöön. Kitarisojen poisto tehdään ehkä isompana, nyt sille ei ollutkaan tarvetta. Titaaniputket laitettiin korviin.

Tyttö sai nukkua uniaineet rauhassa pois. Otimme hänet syliin, kun hän alkoi havahtua. Se hetki, kun nostin unesta virkoavan lapsen syliini tuntui samalta kuin synnytyksen jälkeen vastasyntyneiden teholla. Sitä edelsi koko sydäntä lamaava pelko menettämisestä. Ja kun hän vihdoin oli sylissä, tuntui se siltä, että pakahdun onnesta ja rakkaudesta.

Eilen illalla Lyydia istui kylpyhuoneen lattialla. Minä silitin hänen hiuksiaan ja lauloin hänelle lauluja. Kun lauloin ’missähän sut tehtiin, tähtien tuolla puolella, muovailtiin huolella’, hän pomppasi seisomaan, viittoi ’loistaa ’ ja osoitti sormellaan kattoon. ”Niin, taivaassa”, minä vastasin ja hän nauroi ääneen ja taputti. Minun taivastyttöni, minä ajattelin, ei voi käydä niin, että joudun luopumaan sinusta jo nyt. Se pelko oli todellinen. Raju. Onneksi hetkellinen.

Lyydia heräili pikkuhiljaa, luimme muutamaa kirjaa ja hän sai elämänsä ensimmäisen kerran pillimehua.

Kaikki meni hyvin. Lapsi oli reipas ja isäkin. Äiti saattoi hieman väristä sisältä.

Nyt olemme kotona. Lyydia nukkuu sylissä. Minä olen maailman onnellisin äiti. Minun rakas pieni lapseni on terve. Korvat ovat terveet, niissä on putket ja kaikki on hyvin. Saan pitää häntä sylissä. Silittää unesta kostuneita kiharoita. Suukottaa otsaa, kämmenselkää.

Minä pelkäsin, että menettäisimme kaiken. Sehän oli vaan rutiinitoimenpide, tiedän. Lapsettomuus ja menetykset ovat jättäneet sisälleni sieluun ja sydämeen avohaavan. Se on Lyydian myötä arpeutunut, mutta nähtävästi tämmöinen tilanne, jota en voi hallita, repii sitä auki. Tiedän, että se umpeutuu taas uudelleen. Minä opettelen elämään sen kanssa.

Reilun vuoden aikana olen harjoitellut lapsellisen elämää. Taidan harjoitella sitä vielä pitkään. Taidan joutua vielä usein tilanteisiin, joissa tunne lamaa toiminnan, vaikka järki puhuu toista. Se on minun ristini. Kun rakastaa jotain niin suuresti, niin voi joutua välillä pelkäämään vähän. Onneksi se ei tarkoita sitä, että joutuisin vielä luopumaan.

Minun lapseni. Minulle lainaksi annettu. Lahjaksi annettu. Nuku rauhassa. Äiti on tässä. Äiti rakastaa sinua yli kaiken. Täältä taivaaseen ja takaisin.

(Ja on kiitollinen hyvästä hoidosta.)