yksivuotias
Vähän reilu vuosi sitten herättiin ihmeeseen. Lyydiasta tuli totta. Meistä tuli vihdoin vanhempia. Vuosien toive oli vihdoin totta. Lapsettomuuden kipu tuntui vähän lientyvän ja teki tilaa ihmettelylle, rakkaudelle ja vanhemmuudelle.
Matka teholta tanssivaksi ja juttelevaksi, nauravaiseksi yksivuotiaaksi on ollut melkoinen. Muistan synnytyksen jälkeen käsittämättömän ilon oman vauvan saamisesta rinnalle muuttuneen käsittämättömäksi huoleksi,kun vauva olikin ihan väärän värinen ja piti vääränlaista ääntä. Siinä vaiheessa, kun Mies vietiin vauvan kanssa elvytyshuoneeseen ja minua lähdettiin viemään juosten leikkaussaliin muistan pelänneeni enemmän kuin ikinä, että en saa viettää vuosia vauvani kanssa tai että Mies jää ilman lasta ja vaimoa. Muistan itkeneeni leikkurissa sitä, että en halua kuolla ja että haluan vaan oman vauvani syliin.
Heräämössä kuulin maailman ihanimmat sanat: vauva on teholla ja on päässyt isänsä syliin. Minä itkin ilosta.
Kun minä myöhemmin pääsin kuljetettuna teholle, vauva reagoi heti ääneeni sykkeen nostolla. Se oli maailman kaunein näky. Kun sain hänet viimein syliini, en halunnut irrottaa otettani. Hän oli täydellinen. Hän oli siinä. Valmiina.
Ihana pieni mustatukkainen peikkotyttö on vaalentunut, kasvanut, mutta temperamentti on pysynyt ennallaan. Ehkä juuri tuon temperamentin takia hän oli päättänyt tulla valmiiksi.
Ensimmäiset päivät, viikot pelkäsin sitä, että hänet viedään meiltä pois. En uskaltanut nukkua. En uskaltanut ajatella häntä puolivuotiaana tai vanhempana. Kun sängyssä oli hiljaista, tarkistin hänen hengitystään. Sydän tuntui musertuvan aina,kun jouduin olemaan erossa hänestä.
Enää en pelkää yhtä paljoa. Suurin pelkoni on edelleen se, että menetän hänet. Haluan elää ilman jokapäiväistä pelkoa. Hän on meille annettu lahja, lainaksi saatu tämän elämän ajaksi. Jokainen päivä on ihme. Jokaisessa välillä selkäydintäkin ravistelevan väsymyksen päivänä läsnä kuitenkin kiitos.
Hän on niin valtavan rakas.
Rukousten lapsi.
Ihmeiden ihme.
Mestariteos.
Yksivuotias. 💗