Sylissäni tuhisee elämäni suurin ihme. Pieni Lyydia, jonka syntymä mullisti minun, meidän elämämme täysin.

Välillä hänen nukkuessaan sylissäni kyyneleet nousevat silmiin, kun katson ja silitän häntä. En voi ymmärtää, miten meistä on tullut jotain näin ihanaa ja kaunista, jotain äärimmäisen rakasta ja ainutlaatuista.

Välillä mietin, miten varma olin jo siitä, että emme voi biologisesti omia lapsia saada. Viime keväänä meillä käytiin keskustelua sijaisvanhemmiksi ryhtymisestä. Olimme avaamassa kotimme, sydämemme lahjalapsille. Ja sitten Lyydia muutti tilanteen. Tai lykkäsi. Emme ole vieläkään luopuneet ajatuksesta, että voisimme toimia sijaisvanhempia.

Joskus ajattelin, että minun tehtäväni on saada vaan kuolleita vauvoja. Että minä en ole oikeutettu edes unelmoimaan elävästä lapsesta. En osaa sanoa varmasti, mistä se ajatus kumpusi. Varmaan siitä täydellisestä epäonnistumisen kokemuksesta, mikä minulla oli raskauden ennenaikaisesti päättymisistä. Koin olevani maailman paskin nainen, maailman paskin äiti. En saanut suojeltua vauvoja, saati sitten pidettyä heitä hengissä.

Lyydiaa odottaessani tunsin olevani petturi. Yritin esittää jotain muuta kuin mitä olin ollut. Yritin olla äiti. Sitten, kun viikot vaihtuivat ja vauva pysyikin koko ajan kyydissä, oli pakko ravistella omia ajatuksia ja kokemuksia. En osoittautunutkaan petturiksi. Minun kehoni osasikin toimia oikein. Olin kasvamassa kohti sitä, mitä olin aina toivonut. Vähitellen uskalsin kasvaa. Luottaa. Uskoa. Apuna siinä oli suuressa määrin myös Mies. Hän jaksoi pitää kädestä ja kopata syliin silloin, kun voimat olivat ihan lopussa. Koen olevani onnekas siinä, että hänen kanssaan lapsettomuuden kipu ei ollut meitä erottava vaan ennemmin lähentävä.

Sydämessäni on edelleen arpia. Ne ovat palaneet siihen tiukasti kiinni. Lapsettomuuden tunne seuraa varjona, enää se ei määritä minua naisena eikä äitinä samalla tavalla kuin aiemmin. Se on kuitenkin osa minua, edelleen. Lapsettomasta äidiksi. Lapsettomaksi lapselliseksi. Se ei käy hetkessä eikä ilman työtä, siis pään sisällä tehtävää.

Olen aina kokenut olevani äiti myös keskenmenneille. Taivasvauvojen äiti. Nyt tuntuu ihmeeltä sanoa, että olen tämän sylissäni tuhisevan puolivuotiaan äiti. Lyydia äiti. Vatsassa kasvavan LeoMartan äiti.

Välillä, iltaisin, ennen kuin nukahtaa Lyydia katsoo kohti kattoa niin, että silmät kirkastuvat ja hymyilee. Välillä jokeltelee ja vähintään aina hymyilee. Aivan kuin näkisi jonkun kasvot. Minä haluan uskoa, että hän näkee sisarustensa kasvoja. Niiden, jotka ovat enkelten hoivissa, mutta edelleen tärkeä osa meidän perhettämme ja meidän perheemme historiaa. Hymyiltyään hän katsoo minuun, meihin. Ja siinä katseessa kaikki rakkaus, mitä pieneen ihmiseen voi mahtua. Niin iso, että minun sydämeni meinaa pakahtua joka kerta.