vanhempainvapaa jakoon
Minun vanhempainvapaani on uhkaavasti ehtoopuolella. Jos Luoja suo ja olen järjissäni, niin palaan töihin 15.4.
”Mutta vauvahan on vasta puolivuotias silloin”, parkaisi äiti, jolle syksyllä asia kerrottiin.
Niin on. Mutta vauvapa saa olla kotona. Isänsä kanssa. Siis sen toisen vanhemman, tiedättehän?
Sen, joka osallistui neuvolakäynneille jo odotusaikana, hieroi äidin raskausturvonneita jalkoja, oli mukana jokaikisellä päivystys- ja kontrollikäynnillä äitipolilla. Sen, joka kantoi reppunsa synnytyssalin lepohuoneeseen voidakseen olla rakkaansa (rakkaidensa) kanssa, joka eli käynnistystä mukana koko olemuksellaan ja joka oli – ihan todella – synnytyksen kannalta tärkein palikka (Rytinähän alkoi siinä vaiheessa, kun Mies tuli kotoa takaisin sairaalalle, minä rentouduin hänen läsnäolostaan ja TSÄDÄM! Synnytys oli varttitunnissa ohi.) ja myös synnytyksen jälkeen.
Siis sen vanhemman, joka meni vauvan kanssa elvytykseen, sieltä lasten teholle ja joka otti pienen tirrin kenguruhoitoon tunneiksi, sylitteli vauvaa, opetteli vaihtamaan vaipat ja nukkui perhesviitissä vauva rintakehällään, koska minä olin vielä niin heikko. Sen vanhemman, joka opetteli finger feedingin, kun äidin maito ei noussut ja joka jaksoi silittää ja tsempata epätoivoon vaipunutta vaimoaan vielä kuitenkin yrittämään imetystä.
Sen vanhemman, joka kotiin tulon jälkeen on ollut perheemme kylpymajuri, kakkakenraali, kodin ja liikenteen turvallisuusasiantuntija, lääkehoidon vastaava sairaanhoitaja, refluksipesän ideoija/keksijä/toteuttaja, vauvan sylissäpitäjä ja varma rintakehälle nukuttaja aina töiden jälkeen, hervoton hupailija ja vauvan kanssa vauva-mies-vauvakielen höpöttäjä, keittiön järjestyksessä pitävä ihmemies, pulloraivareiden taltuttaja (ottaa minun sylissäni kimpoilevan ja kiukkuavan vauvan syliinsä, sanoo vaan ”noniin” ja vauva syö jälleen), vauvan idoli ja kaipauksen kohde, jota päivällä huhuillaan ja etsitään yhdessä kylppäristä, keittiöstä ja sängystä ja se vanhempi, johon myös on muodostettu kiintymyssuhdetta.
Ai niin, unohdin ruoan. Koska meidän vauva oli selkeästi nykyaikainen vaavelis, jolle tasa-arvokysymykset ovat tärkeitä, niin jätti hän tissin lussuttamisen heti alkuunsa ja keskittyi pulloon. (No okei, oli siinä oikeasti muutama maitoallergiamuuttuja ja pahanmakuinen korvike ja muita pikkujuttuja.) Ja KOSKA vauva on korvikevauva, niin MYÖS MIES voi häntä syöttää. Ihan vaikka joka aterian, mutta minä en henno. Pullotteluhetket on yksiä ihanimpia vuorovaikutushetkiä, joihin minulla ei kuitenkaan ole yksinoikeutta. Mies ansaitsee ihan yhtä lailla kokemuksen niistä ja niiden herkkyyden, hellyyden ja niissä olevan kaiken rakkauden. Tämä siis tarkoittaa sitä, että minun ei tarvitse olla joka aterialla paikalla ja vauva tulee silti ravituksi. Sitä paitsi olemme aloittaneet kiinteiden maistelun ja mussuttelun, joten pullottelu kevään aikana valitettavasti todennäköisesti vähenee.
Ainoa asia, jossa minä lienen meillä ylivertainen vanhempi on iltalaulut. Mies ei nimittäin laula. En ymmärrä vielä täysin, että miksei, mutta kunnioitan hänen valintaansa. Kukaties hän rohkaistuu silläkin saralla eri tavalla, kun on vauvan kanssa kaksin. Onneksi on myös Spotify ja Ipanapan iltalaulut sekä kymmenen muuta yhtä hyvää levyä, jos satun olemaan iltavuorossa siten, etten ehdi vauvaa nukuttamaan.
Niin. Minusta on oikein ja kohtuullista, että myös Mies saa olla halutessaan vanhempainvapaalla. Vauva on pieni vain hetken. On huikeaa seurata vauvan kasvua ja kehitystä aitiopaikalta, kotona. Kölliä arkiaamuna sängyllä ja naureskella kilpaa. Päristää pieruääniä ja hohottaa yhdessä niille. Leikkiä, lukea kirjoja, lenkkeillä koirulaisen kanssa. Hieroa massua ja käydä vauvamuskarissa. Minä toivon, että Mies saa myös kokea sen kaiken.
Mitä perheemme tuloihin tulee, niin oikeastaan on ihan sama, kumpi meistä on kotona. Kuukausittainen käyttöraha säilyy suunnilleen samana.
Olenko haikein mielin? Olen ja en. Tottahan minä haluaisin olla kotona, kun vauva alkaa kontata tai oppii jotain järisyttävää. Minulla on kuitenkin töissä puhelin, jota voin vilkaista salaa vessassa tai kahvitauolla (jos vaikka äitiyslomani aikana päiväkotiin olisi tullut istuttavat kahvitauot juoksukahvin sijaan) tai ennen kotiinlähtöä. Toisaalta Mies on minulle niin rakas, että suon hänelle kaiken sen hyvän, mitä hänen vanhempainvapaansa voikaan sisällään pitää.
Iloitsen jo valmiiksi siististä keittiöstä. Nytkin se on kuin pommin hävitys, ehdinkin mennä siivoamaan sen ennen kuin Mies tulee kotiin. Mies taas on meistä se pedantti järjestyksen pitäjä.
Iloitsen jo valmiiksi siitä, että tullessani kotiin täällä ollaan joko edelleen yöpuvussa tai nuttu nurinperin. Iloitsen jo valmiiksi siitä, että saan luottaa maailman tärkeimmän pienen ihmisen toisen maailman tärkeimmän ison ihmisen huomaan ja seurata, mitä hyvää vanhempainvapaa tuo heidän keskinäiselle suhteelleen. Sillä isän läsnäolo tekee lapselle hyvää. Varsinkin tyttölapselle. Toivon, että pikku-L ei koe elämässään samaa isän ikävää, jota minä olen kokenut koko lapsuuteni ja nuoruuteni johtuen isän töistä. Että isän ikävän tilalla olisi läsnäolo, syli ja leikki. Silloin vanhempainvapaa on ollut sen kaiken järjestelyn arvoista.