Edellisestä postauksesta on jo tovi. Luonnoskansiossa on kaksi, mutta ei vaan tullut julkaistua niitä.

Olen ehtinyt mökkeillä, saunoa ja uida. Uiminen on tuntunut valtavan hyvältä, paremmalta kuin kävely. Mökkijärven pehmeä, raikas vesi on ollut balsamia hiuksille ja kuivalle iholle. 

Olen rakastanut syvemmin, enemmän, vahvemmin. Miehen ja minun suhde on syventynyt entisestään tämän raskauden aikana. Ihmettelen edelleen, miten olen saanut tuollaisen puolison. Olen nauttinut kävelyistä, saunan hämärässä jutustelusta, kainaloon käpertymisestä. Olen löytänyt uuden yhteyden myös omiin vanhempiini, he olivat kanssamme yhtä aikaa mökillä. Istuimme, puhuimme, teimme yhdessä ja vuorotellen ruokaa, muistelimme menneitä aikoja ja suunnittelimme tulevaa. Hekin jakavat meidän jännityksemme ja odotuksemme tämän vauvan suhteen. Hekin toivovat, rukoilevat hänen puolestaan ja rakastavat häntä jo nyt. Se tuntuu ihanalta. 

Olen ehtinyt myös säikkyä. Viime viikolla mökillä alkoivat supistukset. Ensin ihan normaalisti, sitten kipeytyen niin, että makasin vaan kippuralla ja huohotin. Soitto sairaalaan ja käsky ottaa panadolia ja juoda reilusti vettä. Joinkin, ravasin sitten puskapissillä koko armaan yön. Vähitellen supistukset helpottivat. Jossain vaiheessa supistukset lakkasivat kokonaan. Seuraavana päivänä ajettiin kotiin ja käytiin illalla uudelleen alkaneiden supistusten takia näytillä. Käyrälle piirtyi muutama hassu supistus. Kohdunkaula kiinni, vauva jälleen energinen ja vilkas itsensä. Painoarviona viime viikolla 1948g.

Maanantaina käytiin sitten uudestaan näytillä. Maha meni kivikovaksi tuntikausiksi. Liikkeitä tuntui, mutta verkkaisemmin. Navan ympärillä tuntui olevan kipuvanne ja lantion seutu oli ihan tulessa. Supistukset saivat taas kippuraan. Mies, jolla on painolastina terveydenhuollon koulutus ja työkokemus, huolestui istukan osittaisen irtoamisen mahdollisuudesta. Minä en edes osannut ajatella sellaista. Minä sitten  soitin neuvoja synnytysvastaanotosta ja kun tajusin tutun kätilön vastanneen, ulvoin jo täyttä paniikki-itkua puhelimeen. Saimme ohjeeksi lähteä näytille. Nyt saatiinkin kunnon supistuskäyrä aikaiseksi. Ultrassa taas kaikki oli hyvin. Istukka paikoillaan, kiinni. Virtaukset hyvät. Vauva virkistyi, kun maha pehmeni. Saimme ohjeeksi (jälleen) tulla herkästi näytille ja tarkastuttamaan vauvan vointi sekä kohdunkaulan tilanne. Supistuksiin käskettiin syödä parasetamolia iltaisin ennen nukkumaanmenoa. 

Olen ehtinyt istua sohvalla, katsoa Modernia perhettä Netflixistä, hieroa koiraa ja manata kosteusvaurioremonttia. Lattia ja seinä ovat edelleen auki; tänään kävi kontrollimittaaja toteamassa, että laminaatin alla olevan muovimaton sauma on myös märkä. Lisää purkua, betonille vetoa ja liimojen hiomista. Minä ja koira olimme evakossa sinetöityinä makkariin samalla, kun Mies huhki olohuoneessa. Huomenna haetaan uudet laminaatit, perjantaina asennetaan seinälevy, lauantaina maalataan, sunnuntaina asennetaan laminaatit ja ehkä saadaan huonekalutkin paikoilleen. Ainakin toivon niin. 

Olen ehtinyt lukea synnytyskertomuksia ja vollottaa niiden parissa. Tuntuu ihan käsittämättömälle, että miten ihmeessä nainen on rakennettu siten, että naisen keho ensinnäkin voi kantaa lasta koko raskauden ajan ja sitten vielä synnyttää tämän. Olen tutustunut synnytysasentoihin, kivunlievitysmenetelmiin ja hahmotellut sairaalakassia (eli pakannut pesuaineet, hammasharjan ja tahnan). 

Huomenna on kasvukontrolli ja aika lääkärille. Jos vauva nyt syntyisi, niin hän saisi syntyä omassa keskussairaalassa. Enää ei tarvitsisi lähteä yliopistosairaalaan synnyttämään. Aika huikea virstanpylväs! Toivottavasti huomenna saamme keskusteltua sekä kipulääke- että synnytysasiat lääkärin kanssa. Me lähdemme liikkeelle siitä, että toivomme synnytyksen käynnistystä viimeistään viikolle 38. Insuliinihoitoisilla raskausdiabeetikoilla synnytystä suositellaan käynnistettävän noilla viikoilla lisääntyvien riskien vuoksi. Emme halua ainuttakaan riskiä enempää. En enää pelkää sitä, että vauva syntyy nyt, ennenaikaisena. Tiedän, että näillä viikoilla ollaan jo vahvoilla ja kahden kilon rajakin on jo ylitetty. Sen sijaan pelkään entistä enemmän kohtukuolemaa. Näen välillä painajaisia siitä, että Pieni kuolee kohtuun. Synnytän kauniin, ihanan ja kylmän Pienen, jonka sydän ei lyö. Uni on musertava. Unessa me emme selviä siitä surusta, minä hukun mustaan.

Tänään aamulla puhuttiin ristiäisistä koiralenkillä. Ollaan mietitty, missä vaiheessa tila pitäisi varata, kun lähipiirissä on paljon sellaisia, joiden vuorotyö vaatii toiveet listoille jo syyskuun alussa loppuvuodeksi. Puhuttiin, että soitettaisiin kirkkoherranvirastoon ja varattaisiin tilaa. Pillahdin itkuun. Pelottaa niin järjettömän paljon se, että jotain meneekin vielä pieleen, emmekä saakaan ristiäisiä vaan hautajaiset. Kuljettiin vierekkäin. Puhuttiin pelkoa auki. Ja sitä, että on pakko luottaa. Niin kuin tähänkin asti. On uskallettu ostaa kaukalo, vaunut, rattaat. Haettu sänky. Pedattu se. On pakko luottaa, että tuo mahassa melskaava rakas Pieni ihan oikeasti päätyy syliin asti.

Miten antaisinkaan kaiken, ihan kaiken, että niin kävisi! (Ja miten yritänkään luottaa kaikella voimallani siihen, että niin myös käy..)