viimeinen kolmannes

Viimeinen kolmannes on hyvässä vauhdissa. Enää ei puhuta useista kuukausista, vaan nyt voidaan puhua jo viikoista. Kummallista. Ihanaa. Epätodellista. Ihan hurjaa!

Vauva voi hyvin. Myllää menemään, minkä ehtii. Kasvaa hienosti. Maha on taas suurempi. Koen siitä suurta iloa ja riemua. Vointi on ollut hyvä, turvotusta toki on (paljonkin, päivässä saattaa tulla 2-3kg ja se yöllä poistuu luontaisesti) ja selkää viime kesänä vaivannut välilevyn pullistuma juilii, mutta muuten olen voinut hyvin. Jaksan uida ja kävellä, ilmalämpöpumppu kotona tekee olon siedettäväksi ja yöllisiin vessareissuihinkin tottuu. Mieskin. Pahoinvointi seuraa edelleen. Senkin loppumisen kohdalla puhutaan viikoista! Aika hienoa. Ja vaikka välillä olo tuntuu vähemmän notkealta norpalta, sängyssä asennon vaihtaminen tai sängystä ylösnousu muistuttaa hyllyvää hyljettä ja kumartelu aiheuttaa mitä kummallisempaa ähinää, tunnen oloni kotoisaksi mahan kanssa. Sisällä on ihana Pieni, joka reagoi silityksiin ja taputteluun ja joka villiintyy Juha Tapion soidessa radiossa. Omat musiikkiharrastukset (puhaltimet ja kitaralla säestetyt Pikku Papun laulut) taas aiheuttavat kuperkeikkoja ja neliraajapotkut mahan joka sivuille. En ole ihan varma, ovatko ne innostuksesta vai toiveesta lopettaa..

Kovasti liikkuvainen vauva on tehnyt hyvää omalle mielenterveydelle. Myös Miehen. Liikkeiden tunteminen on vähentänyt huolta ja ahdistusta. Eilen tosin käytiin liikehälytyksenä päivystyksessä, kun oli ollut niin vaisu maanantai-illasta tiistai-aamuun. Ensin panikoi Mies, sitten mehun, makean jogurtin ja hedelmien jälkeen minäkin. Oli aivan liian hiljaista. Ei liikkeitä silittelystä, hieromisesta tai tönimisestä huolimatta. 

Eikä liikkunut aluksi ultrassakaan. Käyrillä syke oli kuitenkin hyvä, ultrassa nieleskeli suloisesti lapsivettä ja aukoi nyrkkejään. Ultrassa lääkäri totesi lapsiveden lisääntyneen runsaasti, johtuu kuulemma raskausdiabeteksen paastoarvojen epätasapainosta. Aamuisin verensokeri on ollut korkea ja sekin on voinut uuvuttaa vauvaa. Olen itsekin flegmaattinen, jos verensokeri nousee. 

Puolen tunnin reippailukävelyn jälkeen ultratessa kääntyi, mutta koska en tuntenut vieläkään liikkeitä, lääkäri kirjasi minut osastoseurantaan ja käyrille. Hän sanoi, ettei kotiuta ennen kuin todistettavasti tunnen liikkeet. Pääsinkin tutustumaan synnytyssalin vieressä olevaan lepohuoneeseen, minne sisäilmasairaana sijoitun synnytyksen jälkeen vauvan kanssa. Ihan kiva ja viihtyisä huone. Ja omassa rauhassa! 

Lounaan jälkeen vauva virkistyi, potki niin, että anturit pomppivat mahalla. Käyrät olivat hyvät ja pääsimme kotiin. Illan, yön ja nyt aamun onkin voimisteltu kovaa! Käynnit äitipolilla ja synnytysvastaanotossa ovat olleet positiivisia. Meidät on kohdattu todella kauniisti ja lämpimästi, kiireettömästi ja rauhoittavasti. 

Ollaan käyty myös yhdessä pelkopolilla. Käynti ei ollut ihan sitä, mitä haettiin – juuri niissä hommissa aloittanut kätilö varmaan yritti parhaansa, mutta minä olin odottanut neuvolan lähetteen perusteella lääkäriä ja jotain suunnitelmaa synnytystavasta, kivunhoidosta, synnytyksestä ylipäätään. Nyt kätilö lähinnä keskittyi puolustelemaan epiduraalin positiivisia vaikutuksia, ärtymään siitä, että en pidä selkäytimien ronkkimista riskien takia hyvänä vaihtoehtona ja että en ole halukas kokeilemaan lääkkeettömiä kivunlievityksiä (koska alhainen kipukynnys ja esim.jotkut kielletty verenohentajien takia),  toistelemaan, että meistä pidetään hyvää huolta ja että ei hätää.  Aikaisemmat keskenmenneiden synnytyskokemukset ja niistä kumpuava pelko sivuutettiin täysin. Synnytyksen ajatteleminen saa kuitenkin kyyneleet silmiin ja sykkeen kahteensataan. Olisin toivonut kokenutta, ammatillisesti varmaa henkilöä (lääkäriä) tekemään suunnitelmaa kanssamme. 

Vähitellen on kuitenkin uskallettu valmistella vauvan tuloa enemmän. On puhuttu ristiäisistä, kutsuttu vauvalle kummit, vertailtu kantoreppuja ja hankittu loppuja vauvan tarvitsemia perustarvikkeita. Edelleen olemme häilyvän epätietoisuuden vallassa siitä, kumpi on tulossa. Alussahan minä olin vakuuttunut pojasta. Rakenneultrassa saatiin varovainen veikkaus tytöstä. Eilen olin ihan varma, että näin ultrassa kivekset. 30.8 on kontrolliultra, ehkä silloin olemme viisaampia. Ja onneksi olen ostanut vain kahdet enemmän tyttömäiset (leppäkerttu-ja röyhelöpylly) legginsit, pääasiassa vaatteet sopivat kummallekin.

Mietin paljon, millainen vauva on. Mietin, onko hän perinyt isänsä kulmakarvat ja tavan nostella niitä tai onko hänellä minun hymykuoppani. Toivoisin hänen perivän miehen punertavat hiukset. Tuntuu ihmeelliseltä, että hänessä on sekä minua että miestä.

Edelleen tämä luomuraskaus hämmästyttää myös sairaalassa. Eilen tapasin sairaalassa tutun hoitajan, joka halasi, ihasteli vauvamahaa ja kertoi niin monen sekä naistentautien polilla että äitipolilla myötäelävän tätä raskautta meidän kanssamme. Se liikuttaa. Nyt ollaan jo niin varmoilla viikoilla, että teoriassa on hyvät mahdollisuudet selvitä.

Normaalissa elämässä olisin nyt valmistelemassa ryhmätilaa uuden kauden aloitukseen. Vaikka onkin vähän ikävä töihin, niin olen mielelläni kotona. Marjat on pakastettu, opinnäytetyö etenee. Olo on luottavainen, tyyni ja iloinen.

Vauvahautomo köllähtää sohvalle kuuntelemaan koirulan kuorsausta. Koivet ylös, mukissa kylmää mehuvichyä ja mahassa meneillään sutsisatsi-tuokio. 

B404A466-3E5F-4254-826A-5F354F82B5A2.jpeg

 

Suhteet Rakkaus Terveys Raskaus ja synnytys

neulakammoisen lääkehoitoinen raskaus

Olen kirjoittanutkin siitä, että tukosalttiuden takia aloitin tukihoitona veritulpattomuudelle verenohentajat heti plussasta. Niitä on jokunen pistetty jo ja piikkejä jatketaan vielä reilusti synnytyksen jälkeenkin. 

Olen AINA inhonnut neuloja. Pelännyt pistämistä. Ensimmäinen muistikuva on korvatulehduspotilaana päivystyksessä nelivuotisena. Lääkäri sanoi korvan puhkaisun olevan helppo juttu, sattuvan yhtä paljon kuin hyttysen pisto. En tiedä, millaisten hyttyjen parissa hän oli elämänsä viettänyt, mutta minun elämäni hytyillä oli kyllä tuhat kertaa pienempi imukärsä. Suutuin puhkaisusta ja valehtelusta niin, että potkaisin lääkäriä sääreen. Äiti yritti lieventää tilannetta kertomalla lääkärille, että jatkossa ei ehkä kannata valehdella lapsille..

Lääkärin lapsena olen saanut piikeistä tuta myös kotona. Meitä on käytetty akupunktion harjoituskappaleina, isä on rokottanut influenssapiikkejä ja välillä on pitänyt pistää kortisonia. 

Moniallergisena myös EpiPen eli adrenaliini on käynyt tutuksi. Onneksi anafylaktisen reaktion iskiessä sen pistäminen on helppoa; neula räjähtää kynästä reiden ihon läpi niin nopeasti, ettei sitä ehdi edes tajuta. Ja mikä tärkeintä – neulaa ei näe! 

Olen tähän ikään mennessä sairastanut useamman veritulpan. Onneksi ne ovat keskittyneet alaraajoihin. Ensimmäisen sain 2007 syötyäni e-pillereitä. Seuraavat ovat tulleet raskauksien yhteydessä. Hoitona on ollut Klexane ja akuutin vaiheen jälkeen Marevan. 

Vasta 2016 päätettiin, että Klexanea olisi viisasta käyttää heti raskauden alusta asti. Epäilynä on ollut se, että istukkaan muodostuu varhaisessa vaiheessa mikroskooppisen pieniä tukoksia, jotka aiheuttavat keskenmenoja. Siispä apteekkiin on marssittu heti, kun resepti on kirjattu Kantaan äitipolilta. 

Niin nyt keväälläkin. Soitin heti plussatestin jälkeen naistentautien polille ja sain saman päivän aikana reseptin. Ensin piikitin varhaisultraan asti. Kun siellä nähtiin syke ja meidän Pieni, niin jatkettiin niskapoimu-ultraan. Ja siitä sitten päätettiin, että Klexane jatkuu vielä hyvän tovin synnytyksen jälkeen. 

Mies on pistänyt meidän liittomme ensimmäiset raskaudet. Siksi, että hän on ollut siinä hyvä. Vuosikymmenen, lähes kahden kokemus terveydenhuollosta näkyy varmuudessa ja hellyydessä. Se ei ole ollut samanlaista pistämistä kuin sairaalassa, jossa piikki survaistaan ihon läpi ja sekunnissa ruutataan aine sisään niin, että kirvelee ja aina tulee mustelma tai patti. Ei. Se on ollut rauhallista, kunnioittavaa, varmaa. 

Pistokokemus on ollut niin hyvä, että tämän raskauden ensimmäisten kuukausien jälkeen aloin pistää itse. Ilman yökötystä, huimausta tai vapinaa. 

Nyt pistän iltaisin sekä Klexanen että raskausdiabeteksen hoitoon määrätyn insuliinin (koska paastoarvot ovat mitä sattuu riippumatta siitä, mitä syön). Toinen toiselle puolelle vatsaa ja toinen toiselle. Reidet ovat niin herkät, etten pysty pistämään mihinkään muualle. Ainoastaan kasvava vatsa tuottaa haastetta. Harkkasupistusten kovettamaan vatsaan on vaikea pistää. Myös nahka on herkempi kuin ennen. Olen välillä turruttanut ihoa jääpalalla tai jääkylmällä vedellä. Olen myös miettinyt Emlan hankkimista apteekista. Toistaiseksi on selvitty irvistelyllä ja pistopaikan vaihdoksella. Ja insuliinihan on tavattoman helppo pistää, neula on paaaaljon pienempi kuin Klexanessa ja insuliinikynä äärimmäisen helppo käyttää. Enemmän irvistellen mittaan verensokereita ennen ja jälkeen ruokailuiden, verensokerin mittausneula tekee kipeämpää kuin insuliini. Toki sormenpäätkin ovat kovemmilla kuin vatsan nahka. 

Ihan kohta alkaa viimeinen kolmannes ja jännittää, mihin sitten viimeisinä hetkinä pystyn pistämään.. Olen selvinnyt kohtuullisen hyvin ilman mustelmia ja patteja. Tähän on auttanut se, että pistän rauhallisesti. Mieltä on rauhoittanut se, että todella tiedän sekä minun että vauvan todella hyötyvän molempien lääkkeiden pistämisestä. Tämä on kuitenkin kaikkien näiden neulojen, piikkien ja pistämisten arvoista! Olen myös päättänyt, että jos joudun osastolle, niin sielläkin pistän jatkossa Klexanen itse. Se on kuulemma ihan mahdollista. 

Äsken kävin apteekissa. Hain muutaman paketin lisää Klexanea. Kiitos olkoon Kelan lääkekatto täyttyi kesäkuussa! Loppuvuoden lääkkeet ovat paljon edullisempia. Tässä on nyt todennäköisesti loppuraskauden Klexanet. Yliaikaiseksi vauvaa ei päästetä. Haasteellista on vaan löytää tuolle määrälle sijoituspaikka meidän pikkukodista. 

  

3D841C03-F8F9-496D-BA28-7D8F027D8195.jpeg

 

Perhe Terveys Raskaus ja synnytys