Viimeinen kolmannes on hyvässä vauhdissa. Enää ei puhuta useista kuukausista, vaan nyt voidaan puhua jo viikoista. Kummallista. Ihanaa. Epätodellista. Ihan hurjaa!

Vauva voi hyvin. Myllää menemään, minkä ehtii. Kasvaa hienosti. Maha on taas suurempi. Koen siitä suurta iloa ja riemua. Vointi on ollut hyvä, turvotusta toki on (paljonkin, päivässä saattaa tulla 2-3kg ja se yöllä poistuu luontaisesti) ja selkää viime kesänä vaivannut välilevyn pullistuma juilii, mutta muuten olen voinut hyvin. Jaksan uida ja kävellä, ilmalämpöpumppu kotona tekee olon siedettäväksi ja yöllisiin vessareissuihinkin tottuu. Mieskin. Pahoinvointi seuraa edelleen. Senkin loppumisen kohdalla puhutaan viikoista! Aika hienoa. Ja vaikka välillä olo tuntuu vähemmän notkealta norpalta, sängyssä asennon vaihtaminen tai sängystä ylösnousu muistuttaa hyllyvää hyljettä ja kumartelu aiheuttaa mitä kummallisempaa ähinää, tunnen oloni kotoisaksi mahan kanssa. Sisällä on ihana Pieni, joka reagoi silityksiin ja taputteluun ja joka villiintyy Juha Tapion soidessa radiossa. Omat musiikkiharrastukset (puhaltimet ja kitaralla säestetyt Pikku Papun laulut) taas aiheuttavat kuperkeikkoja ja neliraajapotkut mahan joka sivuille. En ole ihan varma, ovatko ne innostuksesta vai toiveesta lopettaa..

Kovasti liikkuvainen vauva on tehnyt hyvää omalle mielenterveydelle. Myös Miehen. Liikkeiden tunteminen on vähentänyt huolta ja ahdistusta. Eilen tosin käytiin liikehälytyksenä päivystyksessä, kun oli ollut niin vaisu maanantai-illasta tiistai-aamuun. Ensin panikoi Mies, sitten mehun, makean jogurtin ja hedelmien jälkeen minäkin. Oli aivan liian hiljaista. Ei liikkeitä silittelystä, hieromisesta tai tönimisestä huolimatta. 

Eikä liikkunut aluksi ultrassakaan. Käyrillä syke oli kuitenkin hyvä, ultrassa nieleskeli suloisesti lapsivettä ja aukoi nyrkkejään. Ultrassa lääkäri totesi lapsiveden lisääntyneen runsaasti, johtuu kuulemma raskausdiabeteksen paastoarvojen epätasapainosta. Aamuisin verensokeri on ollut korkea ja sekin on voinut uuvuttaa vauvaa. Olen itsekin flegmaattinen, jos verensokeri nousee. 

Puolen tunnin reippailukävelyn jälkeen ultratessa kääntyi, mutta koska en tuntenut vieläkään liikkeitä, lääkäri kirjasi minut osastoseurantaan ja käyrille. Hän sanoi, ettei kotiuta ennen kuin todistettavasti tunnen liikkeet. Pääsinkin tutustumaan synnytyssalin vieressä olevaan lepohuoneeseen, minne sisäilmasairaana sijoitun synnytyksen jälkeen vauvan kanssa. Ihan kiva ja viihtyisä huone. Ja omassa rauhassa! 

Lounaan jälkeen vauva virkistyi, potki niin, että anturit pomppivat mahalla. Käyrät olivat hyvät ja pääsimme kotiin. Illan, yön ja nyt aamun onkin voimisteltu kovaa! Käynnit äitipolilla ja synnytysvastaanotossa ovat olleet positiivisia. Meidät on kohdattu todella kauniisti ja lämpimästi, kiireettömästi ja rauhoittavasti. 

Ollaan käyty myös yhdessä pelkopolilla. Käynti ei ollut ihan sitä, mitä haettiin – juuri niissä hommissa aloittanut kätilö varmaan yritti parhaansa, mutta minä olin odottanut neuvolan lähetteen perusteella lääkäriä ja jotain suunnitelmaa synnytystavasta, kivunhoidosta, synnytyksestä ylipäätään. Nyt kätilö lähinnä keskittyi puolustelemaan epiduraalin positiivisia vaikutuksia, ärtymään siitä, että en pidä selkäytimien ronkkimista riskien takia hyvänä vaihtoehtona ja että en ole halukas kokeilemaan lääkkeettömiä kivunlievityksiä (koska alhainen kipukynnys ja esim.jotkut kielletty verenohentajien takia),  toistelemaan, että meistä pidetään hyvää huolta ja että ei hätää.  Aikaisemmat keskenmenneiden synnytyskokemukset ja niistä kumpuava pelko sivuutettiin täysin. Synnytyksen ajatteleminen saa kuitenkin kyyneleet silmiin ja sykkeen kahteensataan. Olisin toivonut kokenutta, ammatillisesti varmaa henkilöä (lääkäriä) tekemään suunnitelmaa kanssamme. 

Vähitellen on kuitenkin uskallettu valmistella vauvan tuloa enemmän. On puhuttu ristiäisistä, kutsuttu vauvalle kummit, vertailtu kantoreppuja ja hankittu loppuja vauvan tarvitsemia perustarvikkeita. Edelleen olemme häilyvän epätietoisuuden vallassa siitä, kumpi on tulossa. Alussahan minä olin vakuuttunut pojasta. Rakenneultrassa saatiin varovainen veikkaus tytöstä. Eilen olin ihan varma, että näin ultrassa kivekset. 30.8 on kontrolliultra, ehkä silloin olemme viisaampia. Ja onneksi olen ostanut vain kahdet enemmän tyttömäiset (leppäkerttu-ja röyhelöpylly) legginsit, pääasiassa vaatteet sopivat kummallekin.

Mietin paljon, millainen vauva on. Mietin, onko hän perinyt isänsä kulmakarvat ja tavan nostella niitä tai onko hänellä minun hymykuoppani. Toivoisin hänen perivän miehen punertavat hiukset. Tuntuu ihmeelliseltä, että hänessä on sekä minua että miestä.

Edelleen tämä luomuraskaus hämmästyttää myös sairaalassa. Eilen tapasin sairaalassa tutun hoitajan, joka halasi, ihasteli vauvamahaa ja kertoi niin monen sekä naistentautien polilla että äitipolilla myötäelävän tätä raskautta meidän kanssamme. Se liikuttaa. Nyt ollaan jo niin varmoilla viikoilla, että teoriassa on hyvät mahdollisuudet selvitä.

Normaalissa elämässä olisin nyt valmistelemassa ryhmätilaa uuden kauden aloitukseen. Vaikka onkin vähän ikävä töihin, niin olen mielelläni kotona. Marjat on pakastettu, opinnäytetyö etenee. Olo on luottavainen, tyyni ja iloinen.

Vauvahautomo köllähtää sohvalle kuuntelemaan koirulan kuorsausta. Koivet ylös, mukissa kylmää mehuvichyä ja mahassa meneillään sutsisatsi-tuokio.