Vuosikausien lapsettomuus on jättänyt jälkensä. Sydän kasvaa paksua arpikudosta ja sielussa on reikiä. En usko, että ne ikinä häviävät sieltä. Eikä niiden tarvitse hävitäkään. 

En häpeä lapsettomuuden kokemuksiani. En keskenmenoja enkä pieleen menneitä lapsettomuushoitoja. En syytä enää kehoani siitä, miten se on pettänyt minut kerta toisensa jälkeen. 

Vaikka kohdussani kasvaa ihme, koen edelleen lapsettomuuden jälkiä päivittäin. Aina vessakäynnillä on tarkistettava, ettei ole vuotoa. Näen unia tyhjästä sylistä. Välillä mieleen nousevat kokemukset aivan liian ennenaikaisten vauvojen synnyttämisestä ja hyvästelemisestä, luopumisesta. 

Neuvolaan tai polille meneminen aiheuttaa tahattoman itkuvollotuksen. Pelosta. Että entä jos NYT tuleekin niitä huonoja uutisia. Että entä jos ei näykään liikettä tai kuulu sydänääniä. Tiistaina neuvolassa kuunneltiin sydänäänet. Koska vauva  on liikkunut tiuhaan jo joitain viikkoja, emme hankkineet kotiin doppleria. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulimme ne. Olemmehan me nähneet ultrassa, miten pieni sydän tikuttaa tasaiseen, vahvaan tahtiinsa, mutta emme ole kuulleet sitä. Siinä vaiheessa, kun menin pedille ja terkkari otti dopplerin käteensä, tuli paniikki: en kestä huonoja uutisia! Olin juuri tuntenut myklyämisen, joten pakkohan siellä oli olla syke. Mies oli yhtä lailla jännittynyt. Sitten, kun syke alkoi kuulua ja terkkari totesi vauvan liikkuvan kovasti, tuli itku. Kaikki se pelko ja jännitys purkautui. Saimme kuunnella niitä pitkään, ei ollut kuulemma mikään kiire. Maailman kaikista kaunein ääni ikinä! 

Kotimatkalla kävellessämme puhuimme pelosta. Siitä, miten koetut traumaattiset tilanteet sairaalassa edelleen vaikuttavat suhtautumisessa ultraan tai doppleriin. Varasin meille keskusteluajan keskenmenojen yhteydessä tutuksi tulleelle psykiatriselle sairaanhoitajalle. Haluan käydä läpi sen pelon, ahdistuksen ja jännityksen. Uskon sen tekevän myös miehelle hyvää.

Lapsettomuuden varjo näyttäytyy myös siinä, miten uskallamme iloita ja nauttia tästä raskaudesta. Emme ole ostaneet vielä ainuttakaan vauvajuttua, poislukien äitiysfarkut. Olemme kyllä miettineet nimiä, puhuneet kodin järjestelyistä, turvaistuimesta ja imetyksestä. Olemme miettineet synnytystä siihen liityvien epävarmuustekijöiden (sisäilmaoireilu anafylaksialla paikallisella naistenosastolla, lukuisat lääkeaine- ja puuduteallergiat, komplikaatiot anestesiassa ja kivunhoidossa) suhteen. Olemme varovasti iloinneet joka päivä vauvasta ja liikkeistä sekä kasvavasta kummusta. 

Tänään lähdin ensimmäistä kertaa kauppaan niin, että en peittänyt vatsaa mekolla. Olin ylpeä tuosta orastavasta kummusta, ylpeä siitä, että meillä odotetaan vauvaa. Ehkä minusta, meistä todella tulee lapsellisia lapsettomia. Sitä me joka päivä toivomme. Kunpa toivo pysyisi vahvempana kuin pelko!