Vuosi sitten oli hyvin erilainen pääsiäinen. Olimme muutamaa päivää aiemmin saaneet pienen, kauniin enkelivauvan. Sydän oli palasina. Sielu oli riekaleina.
Muistan tarkkaan, mille tuntui pitää kämmenellä aivan liian aikaisin syntynyttä, mutta kuitenkin ihan täydellisen näköistä Pientä. Se oli raastavaa. Olisin koko voimallani halunnut kääntää kelloja, laittaa hänet hellästi takaisin kohtuun ja antaa hänen kasvaa siellä valmiiksi.
Ja kun jouduin lähtemään kotiin sairaalasta vuotavana, tyhjänä, ilman häntä – se tuntui ihan hirveältä. Silloin ymmärsin sydänjuuriani myöten sen, etteivät uudelleen koetut menetykset vahvista tai kartuta juuri sillä hetkellä kokemuspankkia, vaan ne pirstovat rikki, muruiksi.
Minä sain olla muruina. Pirstaleina. Mieskin oli ja sai. Me istuimme sohvalla sylikkäin, itkimme ja olimme hiljaa. Me menimme ystäväperheen luo, jossa meidät otettiin syliin, pidettiin siinä hellästi ja meidän kanssamme itkettiin.
Vähitellen suru helpotti otettaan. Tuli tilaa hengittää, suru muuttui ikäväksi ja kaipuuksi. Keskenmeno ja sairaalakokemukset hävisivät unista, painajaisista.
Tällä viikolla olemme saaneet korvaavia kokemuksia. Miehen syntymäpäivää vietettiin erilaisissa tunnelmissa. Toiveikkaissa.
Kun kävimme naistentautien polilla huolen vuoksi (supisteli ja oli kipuja), meitä ei käännytetty sieltä pois. Minun huoltani ei vähätelty. Pelko otettiin todesta, minut ja meidät kohdattiin inhimillisesti ja lämpimästi. Kun pillahdin itkuun nähdessäni Miehen kyyneltyvän onnesta ultrassa liikkuvaa vauvaa katsoessaan, minua ei moitittu. Kätilö sanoi ymmärtävänsä huolen, lääkäri sanoi olevansa meidän puolestamme iloinen. Miten tärkeää onkaan se, että tulee kohdatuksi! Otetuksi todesta ja kohdelluksi arvokkaasti, hellästi.
Vaikka en tiedäkään, miten tässä käy, haluan luottaa. Jokainen päivä on kuitenkin lähempänä toivetta omasta lapsesta. Jokainen hetki vessan lattialla yökkien on kiitoksen hetki. Tai kun yöllä on herättävä neljästi pissalle.
Vuosi sitten meidän kodissamme asui suru ja ikävä. Nyt täällä asuu kaipuu ja toivo. Rakkaus on säilynyt ja vahvistunut myllerryksissä ja myrskyissä. Rakastan Miestä enemmän päivä päivältä. Arvostan hänen kykyään luottaa ja katsoa eteenpäin, yhdessä, samaan suuntaan.
Vuosi sitten olimme haavoilla. Nyt olemme vahvempia. Suru ei erottanut meitä. Me selvisimme siitä, niin kuin selvisimme viime marraskuustakin. Menetykset ovat osa elämänhistoriaamme ja meidän perhettämme. Ne eivät kuitenkaan sanele sitä, millaista meidän elämämme on tai millaista se voi olla eivätkä määritä meitä miehenä, vaimona tai pariskuntana.
Tänään mieli on samanlainen kuin keli ulkona. Tyyni, pilvetön, aurinkoinen taivas. Tyyni, pilvetön, aurinkoinen mieli.
