Illalla mentiin nukkumaan. Mies silitti orastavaa vatsakumpua ja sanoi ’hyvää yötä, pikkuinen’. Minä kyynelehdin vieressä. Onnesta ja kiitollisuudesta. Että on tuollainen Mies. Ja tällainen vauva. 

Jokainen päivä on voitto. Tänäänkin olen saanut olla raskaana. Raskaasti raskaana, pahoinvointi pakotti perumaan yövuoron ja jännitettiin, pitääkö kertoa uudelle työnantajalle. Ei pitänyt. Kun sanoin oksentavani, kuulin, että yhteisössä on paljon rajua oksennustautia. Koska on pieni mahdollisuus ihan perus oksennustaudista, niin lepään tämän ja huomisen. 

Eilen sain varattua nt-ultran. Synnytyspäivystyksessä käydessämme erikoistuva lääkäri oli vahingossa poistanut neuvolasta tulleen lähetteen. Onneksi soitin; heillä ei ollut minusta mitään tietoa. Ja koska tämä tämänhetkinen elämäntilanne täällä lähes 300km:n päässä asettaa työvuoroineen hieman haastetta muiden asioiden hoidolle ja käynneille polilla, niin myöhempään jätetty yhteydenotto olisi vaikeuttanut tilannetta entisestään. Ihana osastonsihteeri järjesti asian niin, että ultra onnistuu vapaapäivänämme ja mikä tärkeintä, Mies pääsee mukaan. Yksin en olisi suostunut menemäänkään. 

Joka päivässä on kiitos. Se tuntuu tällä hetkellä suuremmalta kuin pelko. Tämä raskaus etenee lähes samoin kuin viime keväänä kesken mennyt. Lasketussa ajassa on vajaa 10 päivää eroa. Viime keväänä meille syntyi enkelivauva Miehen syntymäpäivänä. Syntymäpäivä on viikon päästä. Haluan uskoa, että silloin hän voi silittää taas vähän enemmän turvonnutta alavatsaa hellästi, katsoa sitä sillä rakkaudella, joka vaan hänen silmistään huokuu. En halua luovuttaa tätä iloa ja onnea pelolle. Haluan luottaa siihen, että tämän mittakaavan pahoinvointi on siunattu asia ja merkki hyvistä hormonitasoista.

Haluan tänäkin iltana kiittää. Pyytää, että meitä varjellaan huomenna ja ylihuomenna ja yliylihuomennakin. 

Juuri nyt meillä on kaikki hyvin. ❤️