Katson mökin vuoteessa nukkuvaa lasta. Maailman kauneinta. Ihanaa taaperoa, joka kohta muuttuu leikki-ikäiseksi. Tytärtä, jota niin pitkään toivoimme.

Meidän arkemme on hyvää lapsiperhearkea. Me teemme paljon yhdessä. Lyydia osallistuu kotitöihin mielellään ja kulkee nohevasti mukana paikassa kuin paikassa. Hän toistaa sanoja perässä, viittoo tukiviittomia käyttäen osan. Nauraa, tartuttaa ilonsa päivästä toiseen meihin molempiin aikuisiin.

Temperamenttinen, omatahtoinen tyttö osaa pitää puoliaan. Keksii leikkejä, innostuu höpsöttelystä, rakastaa loruja, lauluja ja pupuja. Saa kerta toisensa jälkeen minut tuntemaan itseni yhtä aikaa niin valmiiksi ja epätäydelliseksi äitinä.

Saada rakastaa ehdoitta – ja tulla rakastetuksi. Jokaista meillä rakastetaan niin. Jokainen tietää sen. Lyydian lempileikki on sellainen, että kysyn, onko hän söpö, ihana, ainutlaatuinen ja rakas ja jokaisen kohdalla hän vastaa ”JOO!” ja viimeisen kohdalla hyppää syliini halimaan ja pusuteltavaksi. Hän on sylissä paljon muutenkin. Meillä luetaan useita kertoja päivässä ja parhaimpina päivinä useita kymmeniä kirjoja. Sylissä on myös kiva jutella, leikkiä, rakentaa torneja ja seurata, mitä vanhempi tekee.

Vaikka taapero täyttää kaksi syliä valloittavalla olemuksellaan, niin silti syli tuntuu välillä olevan vajaa. Siihen olisi mahtunut toinenkin. Siihen olisi ollut ihanaa saada toinenkin.

Viimeisimmästä keskenmenosta tulee vuosi. Sen jälkeen on yritetty, mutta ilman mitään tulosta. Kerta toisensa jälkeen olen vääntänyt itkua vessassa kuukautisten alettua. Ja yrittänyt toivoa, että ensi kuussa voisi ehkä tärpätä. Ei ole tärpännyt. Samalla kun minä toivon, Lyydia kasvaa – ja rakastaa muita ihmisiä, lapsia yhä enemmän. Hän on sosiaalinen ja hellä. Hoitaa nukkevauvaa. Miten ihana isosisko hän olisikaan!

Joka kuukausi, kun toista ei tule tuntuu siltä, kuin sylissä olisi yhtä aikaa maailman suurin rakkaus ja onni ja maailman suurin kipu. Sekundaarinen lapsettomuus on totta. Tässä. Lyydian alku tai meidän perheemme raskaushistoria ei tee siitä yhtään helpompaa. Kipu on totta.

Minä tiedän, että Miehelle minä riitän. Lyydia riittää. Hän on meistä onnellinen. Niin minäkin. Minä kaipaan kuitenkin Esteriä tai Leoa. Lapsettomuuden surun ja menetettyjen ikävän rinnalle on tullut vahvasti kaipaus. Siitä, mitä olisi toivottu ja toivotaan. En tiedä, milloin pitäisi päästää irti. Tyytyä tähän, joka jo on joka ikinen päivä enemmän kuin mitä ikinä uskalsin edes toivoa. Lakata toivomasta. Helpottaisiko se sitä kipua, joka tuntuu täydessä ja silti tyhjässä sylissä?