Tänään oli toiseksi viimeinen käynti terapiassa. Edellisen kerran olen käynyt siellä marraskuussa. Marraskuun jälkeen elämässä on tapahtunutkin pieniä muutoksia; vaihtui siviilisääty ja sukunimi. Terapeutti oli nimenmuutoksen saanut selville aikaa varatessaan, kun ei löytänyt minua järjestelmästä vanhalla nimellä. Vuodenvaihteessa tuli onnitteluviesti ja hyvän arjen toivotukset.

Tuntui kummalliselta istua siinä, samalla tuolilla kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Tuntui kummalliselta katsoa ikkunasta näkyvää nousevaa aamuaurinkoa. Auringonnousu tuntui ihmeellisen ihanalta. Kauniilta. Ei tippaakaan ahdistavalta. Muistan useampana aamuna ahdistuneeni samasta näkymästä. Uusi päivä, sama ahdistus. Samat painajaiset. Sama kipu. Tänään oli vaan uusi päivä. Uudet mahdollisuudet. Ei painajaisia, ei ahdistusta. Ei kipua enää.

Puhuttiin elämänmuutoksesta – siitä, mikä merkitys on turvallisella arjella ihmismielen eheyttäjänä. Setä Psykologia nauratti, kun kerroin koiran vaikutuksesta elämään. Siitä, miten se ensimmäisinä öinä nukkui ihan omalla paikallaan olohuoneessa, mutta on hiipinyt vähitellen keittiön ja eteisen kautta makuuhuoneen oven taakse vahtiin. Siitä, miten olen uskaltanut antaa vahtivuoron koiralle ja luottaa siihen, että lähes satakiloinen haliotus kyllä ilmoittaa, jos on jotain vaarallista tai epäilyttävää. Nauru johtui siitä, että jo vuosia sitten Setä Psykologi oli sitä mieltä, että koira olisi tarpeen – perusturvan luomiseen ja sen harjoittamiseen. Minä silloin tyrmäsin ehdotuksen ja sanoin, että meille ei ikinä tule koiraa.

Puhuttiin unettomuuden paranemisesta. Silloin, kun menin terapiaan, en nukkunut. Saatoin torkahdella pitkin päivää väsymyksestä, mutta en yölläkään pysynyt unessa. Yöt olivat tappelua painajaisia ja menneisyyden demoneita vastaan. Aamuyöllä itkin sitä, että olin selvinnyt pimeästä ja aamulla sitä, että päivän jälkeen tulisi jo uusi yö täynnä jatkopainajaisia. Nyt nukun. Menen illalla nukkumaan, pistän silmät kiinni ja nukahdan. Setä Psykologi muisteli meidän keskustelleen siitä, kestääkö se vaikea tilanne aina. Minä olin ollut sen kannalla, että kestää eikä ikinä parane. Hän oli yrittänyt valaa uskoa siitä, että voi parantua ja että vaikka ei heti paranekaan, niin joku päivä voi olla muutoksen päivä. Minusta tuntuu, että hänkään ei uskonut sen olevan vielä.

Puhuttiin hyvästä elämästä ja peloista. Siitä, että kun nyt on hyvin, niin läsnä on pelko kaiken hyvän menettämisestä. Ja miten tärkeää oliskaan kuitenkin voida elää ilman pelkoa. Suunnitella tulevaa. Uskoa tulevaan. Miettiä yhteistä tulevaisuutta, sen mahdollisuuksia. Minulla ja Miehellä on kummallakin vielä tässä opittavaa. Aina ei tarvitse tulla pataan vaan välillä voi mennä hyvin. Ja se, että menee hyvin, ei aina tarkoita sitä, että se otettaisiin välittömästi pois. 

Puhuttiin muuttumisesta. Sanoin, että tunnen olevani sama nainen ja silti täysin eri. Kerroin miltä tuntuu – kuin olisi saanut itsensä takaisin. Se, mikä on minua ja luovuttamatonta minussa, on ollut vuosikausia pimennossa. Säilössä. En ole halunnut tuoda sitä esiin. Olen uskonut sen, millainen minä pohjimmiltani olen, olleen syy siihen, mitä on tapahtunut. Ja jos kerran minusta on johtunut kaikki pahuus ja paha, miksi sitä pitäisi pitää esillä? Vuosien aikana olen saanut luovuttaa. Vääristä ajatusmalleista, traumamuistojen ylläpitämistä valheista. Väkivaltaa kokenut oppii selittämään tapahtuneita monesti siten, että syy tai ainakin vastuu väkivallasta on kokijassa eikä tekijässä. Olen saanut luovuttaa siitä pinttyneestä ajatuksesta, että minä olisin paha ja ansaitsisin pahaa. Ei. Kukaan ei ansaitse pahaa. Paskoja asioita voi tapahtua siitä huolimatta, millaisia me olemme. Mutta se, että paskoja asioita tapahtuu, ei tee meistä eikä minusta paskaa. Siinä on ratkaiseva ero.

Setä Psykologi sanoi, että näytän hyvältä. Erilaiselta. Että sisäinen hyvä olo näkyy ja kuuluu ulospäin. Hän kysyi, miten ympärillä olevat ihmiset ovat reagoineet elämänmuutokseen. Kerroin vierailusta tätini luona. Emme olleet nähneet muutamaan vuoteen. Tädin mies kyseli, minne on hävinnyt se mustilla silmänalusilla ympyröity, perusväsynyt ja ahdistunut nainen. Tilalle oli tullut ilo, toivo ja seesteisyys. Kerroin veljen kuopuksen vuotissynttäreistä. Siitä, miten sen jälkeen siskolta tuli viesti, jossa kertoi katselleensa minua koko illan. Että miten minusta on tullut ihan eri tavalla kaunis ja olen puhjennut kukkaan – ja että sen kuulemma näkee, miten hyvin Mies minua pitää. Kerroin siitä, että kun aamulla katson peiliin, näen Minut. Uuden minän. Sen, joka on selvinnyt kaikista tuulista ja tyrskyistä ja pysynyt hengissä. Ja että olen tyytyväinen siihen, mitä näen. Kehossani olevista arvista huolimatta osaan iloita minusta. Siitä, että olen riittävän hyvä. 

Setä Psykologi kysyi mielipidettäni terapiasuhteen lopettamiseen. Pyysin vielä yhtä tapaamista. Tapaamista, jossa tehdään aikamatka siihen mistä lähdettiin, tähän missä ollaan nyt. Ja vedetään yhteen nämä vuodet. Niiden aikana opittu. Olen oppinut valtavasti. Olen oppinut elämään uudestaan. Ja koko ajan minä mietin – miten kiitetään siitä, että on saanut elämänsä takaisin? Onneksi minulla on kaksi viikkoa aikaa miettiä sitä. 

Kaikkein parasta terapiassa on ollut se, että minut on nähty. Kuultu. Minun kokemukseni on otettu todesta ja sille on annettu merkityksiä. Minulle on annettu aikaa toipua. Vähitellen. Ei heidän aikataulunsa mukaisesti, vaan minun. Välillä tukea on annettu enemmän, välillä tilaa on annettu enemmän. Minua ei ole jätetty ajatusteni ja mörköjeni kanssa yksin, vaan yhdessä Setä Psykologin kanssa on käsitelty niitä ja taisteltu pinnan alla muhineita mörköjä vastaan sellaisilla aseilla, että niiden on ollut pakko hellittää. Olen saanut apua lääkehoitoa enemmän keskusteluista, Setä Psykologin fläppitaululle kirjaamista ajatuskiemuroista ja traumaperäisen stressihäiriön mekaniikasta, psykofyysisestä fysioterapiasta, Setä Psykologin minulla luetuttamista kirjoista ja minulla teettämistä painajaistyöskentelyistä, jonka hän toivottavasti suomentaa muiden samanlaisista asioista kärsivien avuksi.

Kaikkein parasta on ollut se, että jalat ovat alkaneet kantaa. Että maa alla on muuttunut tukevaksi eikä murtuvaksi. Että elämä on saanut merkityksensä takaisin; sen arvon ja rikkauden. Tavallinen, tylsä arki on maailmassa ihan parasta. Ekstraparhautta on se, että on saanut sitä jakamaan ihmisen, joka myös on alusta asti nähnyt minut minuna. Ei traumaverhon läpi, vaan minuna.

Kävin äsken passikuvassa. Nimenvaihdoksen myötä pitää uusia ajokortti ja passi. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin en irvistellyt saadessani passikuvat käteen. Niistä katsoo lempeä nainen. Siniset silmät, hymynkare huulilla. Nainen, jonka huolirypyt ovat oienneet ja silmäpussit kaikonneet. Nainen, josta näkee, että elämässä on nyt kaikki kohdallaan. Riittävän hyvin. Nainen, josta sanoin nöyrästi, mutta iloiten auton etupenkillä itselleni: ”Joo, kyllä mä näytän hyvältä. Setä Psykologi oli aivan oikeassa.”