paljaana, vapaana
Täällä on ollut vähän hiljaista. Muualla on ollutkin enemmän vauhtia.
Töissä riittää haasteita. Lapset kaipaavat syliä, korvia ja helliä käsiä. Viime perjantaina purskahdin itkuun töistä lähtiessäni, kun lounaalle lähtevät istuivat omilla lokeropaikoillaan ja huusivat minulle yhteen ääneen: ”Hyvää äitienpäivää, meidän äiti!” Olen äärikiitollinen siitä, että saan olla päivä-äitinä ja sinä varasylinä. Se on ihan käsittämättömän hieno tehtävä.
Ystäväni, toimittaja, pyysi minua juttuunsa, jossa käsiteltiin lapsettomuutta. Mies oli alusta asti sitä mieltä, että haastattelu tehdään.
Menin torstaina yökylään. Kun lapset nukahtivat, me puhuimme. Iltayhdeksästä aamuyölle yhteen. Puhuimme. Hän kyseli, kirjoitti. Välillä itkimme molemmat.
Aamukuudelta soi kello. Aamukahvin aikana luin jutun läpi ja itkin. Ystäväni kirjoitti vaikeasta asiasta niin kauniisti. Kunnioittavasti.
Lauantai oli lapsettomien lauantai. Päivä, jolloin minä tulin ulos kaapista. Minun tarinani, meidän tarinamme, tavoitti suuren lukijamäärän. Koko päivän puhelin piipitti meseviestejä tutuilta ja täysin tuntemattomilta. Niissä kiitettiin lohdusta ja toivosta. Monessa viestissä oli samanlaisia kokemuksia.
Sunnuntaina oltiin kotona. Ahdisti. Piti mennä perheen kanssa syömään, mutta en pystynyt. Itketti. Mies kehotti pakkaamaan itseni autoon ja vei minut taivaalliselle metsäretkelle korkeille kallioille, auringon lämpöön. Siellä oli hyvä olla. Täydellinen äitienpäivä.
Miksi tulin esiin? En häpeä elämääni. En sitä, mitä on tapahtunut enkä sitä, kuka minä olen. Uskon myös siihen, että kaikista asioista pitää voida puhua. Kipeistäkin. Minä haluan murtaa puhumattomuuden kulttuuria.
Myönnän, että pelotti. Ajatus siitä, mitä muut ajattelevat, oli ensin pelottava. Mies lohdutti sanomalla, että tämä on meidän elämämme, minun elämäni. Niin on. Ja minä uskallan katsoa taaksepäin ajatellen, että niistä on selvitty. Uskallan katsoa eteenpäin ajatellen, että tulevistakin selvitään. Aina on toivoa. Aina.
Enää en pelkää.
Olen paljaana, vapaana.