paluu töihin

Tällä viikolla alkoi taas paluu normiarkeen. En ollutkaan töissä sitten häiden; häiden jälkeen sain sinnikkään poskiontelotulehduksen, joka sitten jalostui keuhkoputkentulehdukseksi. Ja viikon sairasloman jälkeen oli joululoma. 

Töihinpaluu oli mukava. Oli jo ikävä pieniä. Oikeastaan tämä viikko on pidetty sylissä, silitelty ja kuunneltu lomakuulumisia. On ollut ihanaa saada olla enemmän läsnä, lapsista suuri osa on vielä ollut lomalla ja on ollut mahdollista antaa enemmän aikaa ja sylissäoloa. On ollut ihanaa jutella ja kuulla kuulumisia. Ollaan puhuttu myös häistä. Lapset halusivat tietää, millainen se minun naimispukuni oli (korjasin, että HÄÄPUKU) ja millaista on olla häimisissä.

Olen myös saanut vastata kysymyksiin siitä, oliko siellä kirkossa se bätmän ja saiko koira kantaa kaulapannassaan sormuksen (mikä olisi ollut lapsista erityisen viehkeää, tosin parempi olisi ollut vaihtoehtoisesti se, että koiran pään päälle olisi sidottu pinkki tyyny, jossa sormukset olisivat olleet). Vastaukseen, että koira oli kotona, sain tuiman katseen. ”Olis pitäny saaha olla mukana. Se on teiän vauva.” Nii-in. Mutta tuommoinen satakiloinen nelijalkainen pienessä piippukodassa – ööh.. Onneksi pystyin sanomaan, että koira sai myös herkkuja. 

Häämatkastakin juteltiin. Joku tiesi, että kun ollaan häimisissä, niin mennään reissuun. Niinhän mekin mentiin, tosin rengasmatkalle ystävien ja sukulaisten luo. Häämatka odottaa kesällä. Minnekäs muualle kuin Lappiin! Mutta kerroin lapsille, että käytiin me etelässä. ”Ai jaa vai? Kun et sää oo yhtää ruskettunu.” Sanoin, että en ehtinyt. Että Keravalla ja Hyvinkäällä ja Hämeessä ei ihan ruskettunut. ”No olisit sitte käyny siinä aurinkolaatikossa!” Pahus. Olisi pitänyt varata solarium, olisi mennyt etelänmatka ihan täydestä.

Yksi lapsista tuumasi, että yksi ryhmän viisivuotiaista on sitten ensi viikolla minulle mykkäkoulussa. Kun kysyin, että miksi, niin sain nasevan vastauksen: ”No kun sä menit sen SUN miehen kanssa naimisiin! Se on sille kateellinen.” (Joskus viime syksynä puhuttiin saman lapsen kanssa pepulle läpsimisestä ja tisseissä roikkumisesta ja kun sanoin, että mun peppuun ja tisseihin saa mun lisäksi koskea vaan yksi ihminen – mun mies, niin sain aikaan megalomaanisen parun ja räkäraivarin, jossa silloin neljävuotias parkuu, että ”Yhyy, mä haluaisin olla SE. Ihan epäreiluu, että SE on sun MIES!”)

Lapset olivat työkavereideni kanssa askarrelleet ison pinkin sydämen, jossa luki ”Just Married” glitterliimalla ja sen lisäksi ”kalistimet” auton perään. Ohje tosin oli se, että pidän sydäntä käsissä ja sidon kalistinnauhan farkkuihin kiinni ja otan Miehen kaikella kunnialla ja arvolla vastaan tämän tullessa töistä. 🙂

Olen myös harjoitellut uuden sukunimen käyttöönottoa vaihtelevalla menestyksellä. Se toimii helpommin silloin, kun soitan itse jonnekin. Puhelimeen vastatessa sitä huomaa toistavansa samaa vanhaa mantraa kuin aina ennenkin. Mutta vastapuolestakin voi linjaa pitkin kuulla, miten tälle nousee hymy huulille.

Onneksi on pehmeä lasku. Nelipäiväinen työviikko on mukava ajatus. Ensi viikolla onkin sitten koko ryhmä kasassa. Lupasin näyttää maanantaina kuvia häimisistä ja ”siitä, kun se ottaa sut” (siis ihan vaan siitä kirkkotoimituksesta, ei mistään k-18-toiminnasta!). Naimispukua en päälleni pue, vaikka sitäkin toivottiin. Sen näki ainoastaan Mies ja vasta saunan jälkeen hääyönä. *virnistys*