pieni poikani

Tänään oli ihmeellinen päivä. Menimme ultraan yllättymään täydellisesti. Pahoinvoinnin perusteella olen veikannut tyttöä. Kätilö aloitti ultrauksen ja sanoi heti, että täällä ollaan peppu edellä. Kysyin, näkeekö hän kumpi siellä on ja näimme saman tien itsekin: pienen pieni ihana poika potki, vilkutti, kieri ja kieppui.

Vauvalla kaikki on täydellisen hyvin.
Myös minä sain kahden viikon sairaslomalla levättyä niin, että kohdunkaula on jälleen normaali ja edelleen kiinni.

Eilen illalla vauva potki ensimmäisen kerran niin, että käsi heilui vatsan päällä. Silittelen vatsaa ja juttelen, hän potkii takaisin.

Lyydia ei ollut pikkuveli- uutisesta milläänkään; hän on koko ajan kertonut äidin vatsassa olevan hänen rakas pikkuveljensä. Aivan kuin hän olisi koko ajan tiennyt! Aivan kuin hän jo tuntisi pienen. Taivaassako ovat jo tavanneet? Joka ilta iltarukouksessa hän muistaa mainita myös vauvan, aina välillä pikkuveljen.

Olen niin onnellinen. Vaikka verensokerit ovat päin helvettiä enkä edelleenkään ole saanut Hussista insuliiniohjeistusta ja vaikka pahoinvointi seuraa vahvana edelleen, olen onnellinen. Meillä on niin tavattoman paljon enemmän kuin mistä ikinä uskalsimme unelmoida tai mitä toivoa. Kaksijapuolivee uhmahimppa sekä koko ajan kasvava leijonanpoikanen.

Silitän vatsaa. Sanon yhä uudestaan: minun pieni,rakas poikani, meidän rakas poikamme. Ja jokaisella kerralla sen sanominen ääneen nostaa silmiin kyyneleet, onnesta.