riitelystä
”Siis ettekö te tappele?!”, kysyi yksi kaverini taannoin. ”Teidän liitossa on jotain vikaa”, hän jatkoi. No kun ei me oikein tapella, yritin selittää. Tuntuu siltä, että riitelemättömyyttä pitää aina selittää.
Edellisessä liitossani tai edellisissä suhteissani riitely on ollut osa arkea. On tiuskittu, karjuttu ääni käheäksi, huudettu polla punaisena, paukuteltu ovia, viskottu tyynyjä, yhdessä suhteessa lensivät mukit ja lautaset sekä keramiikkakulhot. On mökötetty, pidetty mykkäkoulua, kadottu tunneiksi jonnekin tavoittamattomiin. Siirrytty nukkumaan sohvalle tai laitettu viesti, että ei tulla kotiin.
Edellisissä suhteissa riitelyn syy on ollut yleensä siinä, että minä en ole hyväksynyt/jaksanut/kestänyt kohtaamiani käytösmalleja. Olen kyseenalaistanut kyttäämisen, seuraamisen ja kontrolloinnin. Olen kyseenalaistanut pakon käyttää päihteitä, halun pelata nettipeleissä minun palkkarahani omien rahojen lisäksi tai vaan sen, miksi toisen pitää käyttäytyä kuin kusipää. Siitä on seurannut kiivas väittely, riitely ja syy onkin ollut minussa. Minun joustamattomuudessani, ymmärtämättömyydessäni, tiukkapipoisuudessani, minussa.
Yhdelle edelliselle kumppanille arki oli hyvää silloin, kun sai haastettua toisen henkisesti äärirajoille. Siis toisin sanoen ärsytettyä kilahtamiseen saakka. Toinen taas ajatteli lähtökohtaisesti kaikesta negaation kautta ja hänen opittu käytösmallinsa oli yrittää tuhota, hajottaa ja hallita niiden kautta omaa pahaa oloaan.
Minä olen aina inhonnut riitelyä. Keskimmäisenä olen ollut sovittelija, ratkaisija, sopeutuja ja näkymätön. Riitely ei ole minua. Uskallan ja osaan olla eri mieltä, mutta en jaksa jankkaamista tai vääntöä, huutamisesta puhumattakaan. Olen pitänyt itseäni suvaitsevaisena, kilttinä ja hellänä ihmisenä. Siksi olikin shokki huomata, että nurkkaan ajettuna ja riittävästi ärsytettynä minäkin kykenen paiskomaan ovia, viskomaan tavaroita ja karjumaan kirosanoja niin, että seuraavana päivänä ääntä ei tule. Ja kun toinen sanoi, etten ole enää se sama nainen, jonka kanssa aloitti suhteen, minä tunnuin musertuvan syyllisyyden alle, vaikka reaktioni joutuivatkin liian kuormittavista arjen tilanteista, henkisestä väkivallasta ja toisen riippuvuuksista.
Tärkeä opetus oli se, että omia rajoja on lupa puolustaa. Että kynnysmattona ei tarvitse elää ja paskasäiliökin voi joskus läikkyy yli.
Niin, nykyään meillä ei riidellä. Meillä on Miehen kanssa samanlainen arvomaailma, ennen siitä tuli aina vääntöä. Meillä on molemmilla halu kuunnella ja kuulla, mitä toinen oikeasti haluaa sanoa sen sijaan, että jomman kumman pitäisi saada olla oikeassa. Kykenemme keskustelemaan vaikeistakin asioista. Näytämme tunteemme, harmimme ja ilomme avoimesti. Kummankaan ei tarvitse pilkata, kritisoida tai arvostella toista pönkittääkseen omaa egoaan tai itsetuntoaan. Olemme asioista eri mieltä. Ei se haittaa. Kumpikin voi oppia avartamaan omia näkemyksiään toisen kautta. Kyllä meillä välillä puuskahdellaan ja kiukutellaan. Ja puhutaan, puhutaan todella paljon.
Nukkumaan ei mennä ennen kuin asiat on selvitetty. Osataan myöntää olevamme väärässä ja osataan pyytää anteeksi, jos loukataan toista. Sovittuja asioita ei enää kaivella eikä käytetä toista vastaan. Meillä puhutaan ja pussataan ja hellitään muutenkin niin paljon, etten kaipaa yhtään rajujen riitojen jälkeisiä sovintoyrityksiä. Ei ole pakko rikkoa ensin voidakseen sitten rakastaa ja yrittää olla hellä. Se tuntuu turvalliselta. Hyvältä.
Näiden yhteisten vuosien aikana nykyisen Miehen kanssa olen itkenyt yhteensä vähemmän hänen takiaan (hänen tekojensa, sanojensa tai käytöksensä takia), kuin kaikissa aiemmissa suhteissa muutaman päivän aikana. Jo se kertoo siitä, että tässä suhteessa on hyvä olla. Juuri tämmöisenä. Epätäydellisenä, silti riittävänä, rakastettuna ja arvostettuna tasavertaisena kumppanina.
Se on melkoinen kiitosaihe se.