sijaisvanhemmuudesta

Viime päivät ovat täyttyneet netissä surffailusta ja ajatustyöstä.

Kun mietimme hakemuksen laittamista, palasimme joskus kauan sitten käytyyn keskusteluun. Minä kerroin pohtineeni sijaisvanhemmuutta. Mies kertoi silloin jo sen sopivan hyvin. 

Nyt, kolmen yhteisen epäonnistuneen raskauden jälkeen on ollut vähän sellainen olo, että entäs jos tämän pitääkin mennä näin? Että emme onnistu, vaikka yrittäisimme mitä yrttikylpyjä ja päällä seisontaa greippi suussa tai vaikka tuikkisin itseeni useampia verenohennusvalmisteita. Että sen ei pidäkään onnistua, koska meidän tehtävämme on olla äitinä ja isänä sellaisille lapsille, joilla ei syystä tai toisesta ole turvalliseen kotiin mahdollisuutta.

Mietin, voisiko olla niin, että maaliskuussa 1996 tapaamani englantilaisen pastorin sanat kävisivät toteen. Hän sanoi näin:” Sinusta tulee äiti. Saat olla äiti myös sellaisille lapsille, joilla ei ole omaa äitiä. Myös puolisosi on mukana siinä työssä.” Voit olla mitä tahansa mieltä tästä, mutta nuo sanat ovat seuranneet minua aina. Ja voit olla varma, että näiden 15 vuoden lapsettomuuden aikana ne ovat välillä olleet lohduton muisto jostain, mitä emme saa. Kun olin naimisissa edellisen puolisoni kanssa, tiesin, etteivät ne sanat voi toteutua. Kun seurustelumme nykyisen mieheni kanssa alkoi ja kerroin toiveistani, yllätyin kun hän olikin samoilla linjoilla. Ja nyt, kaiken tämän yrittämisen ja kipeääkin kipeämmän luopumisen jälkeen olemme uuden kynnyksellä. Ehkä olemme tarvinneet myös kokemuksen siitä, millaista on luopua jostain äärimmäisen toivotusta ja rakkaasta.

Toivomme, että voisimme tarjota vanhemmuutta ja turvallisen kodin sijoitetuille lapsille. Uskon vahvasti normaalin arjen, turvallisen sylin, rohkaisevan ja kannustavan ilmapiirin kuntouttavaan vaikutukseen. Olen nähnyt sen työssäni päivittäin. Olen nähnyt, miten lapsi muuttuu rakastavassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä. Olen nähnyt, mikä voima on hellässä kosketuksessa ja lempeässä katseessa.

Uskon myös, että sijaislapsi on ennen kaikkea lapsi. Lapsi, jolla on oma, ainutkertainen paikkansa perheessä. Lapsi, joka on kaiken rakkauden, hellyyden ja lempeästi katsomisen arvoinen, arvokas ja ainutlaatuinen omana itsenään. 

Puhuimme myös siitä, että voisimme vallan hyvin ottaa myös erityistarpeisen lapsen. Minulla on vuosien kokemus liikuntavamman huomioimisesta ja hyvistä hoitokäytännöistä. Pystyn kommunikoimaan viittomilla, tukiviittomilla ja kuvilla. Olen työskennellyt hyvin erilaisten erityisten lasten kanssa. 

Minä (tai me) ajattelemme, että lapsi tai ehkä tässä potentiaalisessa tilanteessa lapset saisivat täysin olla meidän lapsiamme. Sillä, haluaisivatko he joskus kutsua meitä äidiksi ja isäksi vai AnLottaseksi ja Mieheksi ei ole merkitystä. Heidän paikkansa perheessämme olisi siitä huolimatta osa meidän perhettämme, sukuamme ja sosiaalista verkostoamme. 

Isäni sanoi jo vuosia sitten, että jos meille tulisi lapsi muuta kautta, niin hän lupaa äidin kanssa rakastaa jokaista ihan samoin, ehdoitta, kuin sisarusteni biologisia lapsia. Sisarukseni ovat ilmaisseet saman. 

Voinko nähdä itseni sijaisäitinä? Voin.

Ennen kaikkea olisin elävien lasten äiti.