sosiaalipornoa?

Sain kipakan palautteen. Sosiaalipornon kirjoittamisesta.

Itse en missään vaiheessa ole ajatellut kirjoittavani sosiaalipornoa. Kirjoitan blogia. Omasta elämästäni, omista kokemuksistani ja ajatuksistani. En ole siloitellut tekstejäni, en myöskään värittänyt. Olen kirjoittanut asiat auki sellaisina, kuin ne ovat sillä hetkellä olleet.

Miksi sitten olen kirjoittanut? Miksi olen puhunut peliriippuvuudesta, alkoholismista, seksuaalisesta väkivallasta? Miksi olen puhunut traumaperäisestä stressihäiriöstä, terapiasta? Tai lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista, keskenmenoista, menetyksistä ja surusta?

Siksi, että niistä ei juurikaan puhuta. Siksi, että niitä hävetään. Ja silti ne koskettavat niin montaa meistä! Elämä itsessään on ihan riittävän monimutkaista. Jokainen meistä kohtaa takuulla elämänsä aikana jos jonkinlaista haastetta. Kukaan ei selviä naarmuitta. Kenenkään ei tarvitse selvitä yksin. Eikä siinä, että elämä välillä heittää eteen täyslaidallisen paskaa, ole mitään hävettävää. 

Jos yksikin tekstini on tuonut jollekin vertaistukea tai lohtua, rohkaisua oman elämän kipukohtien keskellä elämiseen ja niiden kanssa kamppailemiseen tai jos joku on nähnyt edes hitusen toivosta elämässä, niin silloin niitä ei ole julkaistu turhaan.

Vaikeat asiat eivät katoa peittämällä. Vaikenemalla. Ei. Ne pienenevät ja katoavat vähitellen, kun niitä käsittelee. Ajan ja tuen kanssa. Kaikki eivät katoa, mutta niidenkin kanssa voi oppia elämään. Elämässä voi käydä myös hyvin. Elämä voi yllättää hyvillä asioilla, kuten rakkaudella ja parisuhteella. Se voi yllättää siinä, että joku päivä huomaa päässeensä jonkun vaikean asian yli, saaneensa siihen liittyvästä ahdistuksesta niskaotteen ja voivansa jatkaa matkaa, ehkä naarmuilla  mutta elossa ja kuitenkin vahvempana. 

Siksi kirjoitan. En sosiaalipornoa, vaan elämää.