surusilmiä ja poutahetkiä

Välillä ne voi nähdä peilistä ja välillä ne voi tuntea. Surusilmät.

Joskus, vaikka olo tuntuisi ihan kohtuulliselta, peilistä katsovat surusilmät. Myös Mies on huomannut ne. Yleensä silloin hän ojentaa kätensä, vetää hellästi luo ja kysyy: ”Mikä on?” Yleensä silloin kyyneleet tulvahtavat silmiin ja jostain syvältä, syvältä kumpuaa parku. 

Ei suru ole hävinnyt. Eikä se jäänyt edelliseen asuntoon. Ei. Se kulkee mukana kuin varjo. Välillä sitä ei näe ollenkaan. Eikä hetkittäin tunne. Välillä sen läsnäolo kasvaa kuin varjon. Varkain. Ja sitten siitä tulee minua isompi. Se haukkaa minut sisäänsä.

Se haukkaa minut sellaisina hetkinä, jolloin pitäisi iloita. Kuten silloin, kun istuttiin veljentytön konfirmaatiossa. Tai kun kummilapsi laittoi ihanan kesäkuvan instaan. Tai kun ystäväni laittoi faceen videon vatsassaan potkivasta, kohta syntyvästä ihmeestä.

Se on surua. Ei kateellisuutta tai katkeruutta. Surua. Siitä, mitä minä, me, emme saa kokea. Että yhtä varmasti kuin kaikilla ympärillä olevilla on vauvakutsuja, ristiäisiä, hoidon aloittamisia, koulun vaihtoja, tulevaisuuden suunnittelua, uuden harrastuksen aloitusta, kiukkukausia ja liian pieniä tennareita niin meillä ei ole. Kesken menneet unelmat ja toiveet eivät ole ainoastaan kesken menneitä raskauksia. Ne ovat kesken menneitä elämiä. Täysiä elämiä kaikkineen.

Välillä yöllä herään siihen, että unissa silitän vatsaa. Tai havahdun vauvan itkuun. Tai näen unta, että he ovat kaikki täällä. Kaikki yhdeksän. Ja talo on täynnä ääniä. Vastasyntyneestä teini-ikäiseen. Herään yleensä siihen, että joudun lähtemään heidän luotaan. Silloin, mörköhetkillä, syli tuntuu niin tavattoman tyhjältä. Silloin tyynyliina on useimmiten kasteltu kyynelillä.

Vaikka suru on kuin varjo, niin välillä sitä ei näy. Tänään oli sellainen poutapilvihetki. Keitin itselleni kahvit, leivoin mummin reseptillä kauralastuja, katoin pöydän terassille ja otin hyvän kirjan mukaan. Istuin koira jaloissa, nautin lämmöstä ja kahvihetkestä. Minun hetkestäni. Se tuntui niin hyvältä, että sielussa hyrisi.

Onneksi välillä on poutapilviä. Ja surusilmähetkellä kädet, jotka vetävät syliin. Jaettu suru on hitusen kevyempi.