tämä tarina
Olen pitkään miettinyt, että kertoisin meidän tarinamme.
Minä tein eroa edellisestä puolisostani pitkään. Kun lapsettomuushoidoissa tuli viimeinen stoppi vastaan omien sukusolujen käytön kohdalla, jouduin antamaan periksi kumppanuudesta ja jäämään kakkoseksi päihteille. Yhden intoksikaation jälkeen meille tullut ensihoitaja sanoi, että minun ei tarvitse enää jaksaa eikä pystyä – että se raja oli tässä. Sama ensihoitaja tuli sairaalassakin vastaan ja sanoi saman uudestaan. Illan aikana vielä kolmannen kerran. Hänen jatkaessaan seuraavalle tehtävälle lupasin, että jos vuoden päästä tapaisimme, niin elämäni olisi toisin.
Kaikkia suunnitelmia vastoin niin kävi. Kun erosin, uskoin eläväni pitkään yksin. Ajattelin, että en kelpaa – että minussa oleva parasta ennen-päivämäärä on mennyt jo. Että en ole tarpeeksi kaunis, tarpeeksi akateeminen, tarpeeksi rikas, tarpeeksi sitäjatätäjatuotajavielävähänlisää. Että kelvatakseni jatkossa jollekin minun pitäisi saavuttaa joku olemattomissa oleva naistenlehtien lehdillä oleva täydellisen naisen muotti ja pysyä siinä.
Sitten, eräänä päivänä Sokoksen etuovella tapasinkin lempeät silmät, komean hymyn ja hellät kädet, jotka vetivät halaukseen. Ensimmäisen treffi-illan jälkeen halasimme ja tuumasimme, että olisi kiva tavata uudelleen. ”Uudelleen” oli muutaman päivän päästä. Samassa kahvilassa, yhtä mukavaa. Kolmannet treffit sovittiin hieman kauemmas. Ajoimme miehen loput tavarat 600 km:n päästä päiväreissuna. Matkalla oli hyvä jutella, myös astetta syvää luotaavimmista aiheista. Matka menikin rattoisasti ja sitten sitä seuraava tapaaminen olikin jo seuraavana päivänä, kun menimme yhdessä pääsiäisyön messuun. Merkityksellisin hetki suhteen alkuvaiheessa minulle oli se, kun polvistuimme vierekkäin ehtoolliselle ja kävelimme siitä takaisin penkkiin käsi kädessä. Tuntui tärkeältä, että joku jakoi minun arvomaailmani. Että minun ei tarvinnut selittää eikä vähätellä omaa maailmankatsomustani.
Suhde syveni vähitellen. Mies oli ajatellut haluavansa tehdä minuun vaikutuksen. Hän pyysi minut metsäretkelle. Mukaan hän pakkasi nuotiomakkarat ja nokipannun. Ajoimme luonnonkauniiseen retkikohteeseen, erään rotkon läheisyyteen. Luontopolku kiersi huikeissa maisemissa, kalliot nousivat jylhinä, linnut lauloivat jo kevättä. Kevätpuro solisi. Kävellessämme pitkospuita Mies meni edellä. Meinasin ensin tuskastua hänen hitauteensa, kunnes oivalsin, että hän siivosi kengillään pitkospuilta jäätä pois. Että minun olisi hyvä ja turvallista tulla hänen perässään. Sydämeni tuntui sulavan. Ja nuotion äärellä, hänen keittäessään maailman parhaat nokipannukahvit tietämättä, että olin saanut ystävältäni seuraavanlaisen viestin:
mun mielestä sun pitää päästä järven jäälle pilkkihaalareissa ja nokipannukahveille.niin.perkele.jne.luontoihminen omiaan.semmoisen sä tarttet.
sydämeni hypähti ja mahanpohjassa kutitti. Hyvällä tavalla. Paluumatkalla pysähdyttiin näkötornilla. Katsoin huikaisevia maisemia, hipaisin hellästi kädestä. Hän hipaisi takaisin.
Menin metsäretken jälkeen ensimmäistä kertaa yökylään. Leffan jälkeen istuttiin sohvalla. Hän mietti ääneen, millaistakohan olisi suudella. Pyysin kokeilemaan. En ollut uskonut, että minä, kaiken tapahtuneen parisuhdehässäkän ja avioeron jälkeen voisin olla jonkun mielestä kaunis. En varsinkaan silloin, kun päivä oli taivallettu metsässä ja istuttu rusinaksi saunan lauteilla. Sillä hetkellä, kun hän sanoi haluavansa minua, jotain tuli uudestaan ehjäksi. Minusta. Naiseudesta.
Kesällä retkeilimme paljon. Niin paljon, että paino jatkoi sinnikästä putoamistaan. Ajoimme Suomen halki ja poikki. Totuttelin siihen, että päiväretki saattoi olla ex tempore-lähtö viiden minuutin valmistautumisella Hämeen linnaan, useamman sadan kilometrin ajo maailman hienoimmille paljasvarvaskallioille tai vanhoihin linnoihin ja kartanoihin. Juhannuspäivänä ajettiin ulos syömään; päädyttiin Hangon Lappohjan hiekkarannoille keräämään simpukoita ja tekemään trangialla ruokaa ja siitä Tulliniemen luontopolun kautta ruokaperräisille sileille kallioille. Kesällä haimme oman kajakkikaksikkomme lähes 400km:n päästä. Kannoimme sitä varpusen kokoisten paarmojen syödessä minut luumunkokoisille paukamille. Mies ohjeisti nostamaan ylemmäs, jotta monimetrinen kajakki liikkuisi paremmin. Tuskastuneena karjaisin, että olisi sitten valinnut pidemmän naisen, jolla olisi enemmän vipuvartta. Keskustelu loppui siihen. Kajakki nousi nopeasti auton katolle ja Mies ajoi koko matkan kotiin.
Syksyllä retkeilimme paljon. Pääsin kesän ja syksyn aikana sukumökille useammin kuin edellisten 8 vuoden aikana yhteensä. Mökin tutussa ja turvallisessa saunanlämmössä olen saanut istua maailman komeimman ja hauskimman vieressä, illan viileydessä käpertyä viereen takkatulen räiskyessä ja nukahtaa vuosisataisten hirsien syleilyyn. Jollain kummallisella tavalla on tuntunut siltä, että olen saanut tulla kotiin.
Autot ovat olleet suhteessamme tärkeitä. Tärkeät kysymykset on esitetty liikkuvassa autossa, minun ajaessani. Niin kuin se, kun hän esitti, että voisi tulla luokseni asumaan. Tai se, kun hän kosi keskellä vilkkainta viikonloppuliikennettä ja olin vähällä menettää auton hallinnan liikutuksesta.
Talvihäät joulukuussa olivat elämäni kaunein hetki. Yksinkertaisuudessaan puhuttelevat. Ei mitään ylimääräistä ja silti kaikki! Vieressäni seisoi komea, hymyilevä ja turvallinen sulhanen. Hän piti minua koko toimituksen ajan kädestä. Ja keitti hääjuhlassa elämäni toisiksi parhaat nokipannukahvit.
Olemme puhuneet paljon. Ei ole olemassa asioita, joista ei voisi puhua. Ei ole olemassa menneisyyttä, josta ei saisi puhua. Kummankin elämä pitää sisällään myös rotkohetkiä. Ne eivät kuitenkaan enää määritä kumpaakaan. Kumpikaan ei tarvitse korjaamista. Kolhut ja arvet ovat osa sitä, mitä me olemme. Mitä minä olen. Ensimmäisen kerran alastomana oleminen hänen edessään jännitti. Kehoani on leikattu useaan otteeseen sairauksien ja onnettomuuksien takia. Olen aina inhonnut arpiani. Hän oli ensimmäinen, joka ei kommentoinut niistä mitään – silitti hellästi, siveli.
Olemme jakaneet paljon. Iloja, onnenhetkiä. Onnistumisia, kun ollaan huiputettu joku mäki tai saavutettu kallion laki. Iloja, kun ollaan nähty niin kauas järvelle tai merelle kuin silmä kantaa. Tai kun on saatu istua nuotiolla ja keittää kahvia. Tai kun on seisty sylikkäin mökkirannassa ja vaan katsottu tähtitaivasta. Olemme olleet onnesta ymmyrkäisiä, kun raskaustesti syksyllä näyttikin plussaa. Ilman mitään sen suurempia ihmeitä. Tuosta vaan. Yhtäkkiä.
Olemme jakaneet paljon huolta, suruja. Kipua. Ahdistusta silloin, kun käräjäoikeudesta tuli ensimmäinen haastehakemus entisen puolisoni minun nimissäni ottamistani pikavipeistä ja koko tämän siihen liittyvän prosessin aikana. Ja edelleen Mies jaksaa vakuuttaa, että se on vaan rahaa ja että siitä selvitään kyllä. Huolta silloin, kun alkoi näyttää siltä, että raskaus ei etenekään normaalisti. Käsittämättömän kovaa surua sillä hetkellä, kun ultrassa ei näkynytkään mitään ja ensin sanottiin kyseessä olevan keskenmeno. Istuimme sohvalla sylikkäin ja vaan itkimme. Suru muuttui peloksi, kun kivut jatkuivat ja tila paljastui kohdun ulkoiseksi raskaudeksi. Minun kovien itsesyytösteni keskellä hän jaksoi vakuuttaa, että ei ole mitään, mitä olisin voinut tehdä toisin. Vaikeinta oli hyväksyä se, että siellä oli pieni, täydellinen alkio. Meidän soluistamme. Kummankin. Meidän tekemämme. Kummankin. Ja niin kummallisessa paikassa näillä eränkävijägeeneillä, ettei se ollut ymmärtänyt suunnistaa kohtuun asti. Vaikeaa oli hyväksyä se, että elämälle munanjohtimessa ei ole jatkoedellytyksiä. Pelkoa jaoimme silloin, kun tehtiin päätös päivystysleikkauksesta. En osaa kuvailla sitä ääntä, joka vastasi puhelimeen, kun vihdoin sain heräämöstä osastolle palattuani soittaa. Se oli täynnä hätää, huolta, pelkoa. Ja samalla täynnä luottamusta, uskoa ja rakkautta. Niin helliä sanoja niin lempeästi sanottuna, etten ole samanlaisia kuullut koskaan aikaisemmin.
Olemme jakaneet paljon toivoa, uskoa ja luottamusta. Olemme yhdessä halunneet uskoa siihen, että elämästä voi tulla hyvä. Ja voi käydä hyvin. Että asiat selviävät, menevät niin kuin pitääkin. Olemme yhdessä tehneet sen päätöksen, että haluamme elää tulevat päivät yhdessä. Siten olemme paljon kokonaisempia, voimakkaampia ja vahvempia. Siten saamme jakaa elämän moninaisuuden, ilot ja surut, huolet ja onnenhetket. On aika onnellista, että saa tätä rakasta, risaista ja rosoista arkea jonkun kanssa jakaa. Hänen kanssaan.
Tämä tarina on kirjoitettu värikkäillä tusseilla. Olen kiitollinen myös tummista sävyistä. Ne ovat osoittaneet sen, millaisen ihmisen kanssa saan elää. Ne ovat näyttäneet Miehen todellisen luonteen ja kyvyn kulkea vierellä, antaa ja vastaanottaa hellyyttä ja lohtua. Ne antavat vankkaa luottoa siihen, että jatkossakin selvitään.
Tämä tarina on kirjoitettu rakkaudella. Rakkaudesta. Parasta siinä on se, että se on totta. Joka päivä.
(P.S Tämä tarina ei oikeastaan saanut alkuaan viime keväänä, vaan jo vuosia aikaisemmin. Ensimmäinen kohtaaminen hänen kanssaan tapahtui keskellä kirkasta päivää minun joutuessani lennosta maallikkoelvyttämään. Mutta se on jo toinen juttu se..)