työnhakustressi
Muutimme, koska Mies sai niin hyvän työtarjouksen. Minun toimeni päiväkodissa jäi sinne rapian 400km:n päähän päiväkotiin, jossa olen tykännyt olla. Päiväkoti oli melko uusi, vähäsisäilmaongelmainen (nykyään tehdään kaikki liian nopeasti eikä mikään ehdi kunnolla kuivua ja siitä saattaa useammalle tulla ongelmia, jos on herkistynyt riittämiin), siellä oli hyvä työporukka ja ihanat lapset sekä perheet. Ehdin olla siellä, siinä yksikössä neljä vuotta. Koko ajan kuvittelin, että muuttaisimme sinne seudulle, laittaisimme taaperon päiväkotiin syksyllä ja rakentaisimme arkea sinne.
Nyt olemme täällä. Tällä seudulla. Rakennamme arkea tänne. Ja viihdyn täällä. Töitä vaan tuntuu olevan haasteellista löytää.
Olen käynyt muutamassa haastattelussa. Yhdessä tosiaan kyseltiin, haittaako minua, jos talossa ei ole aikuisille sosiaalitiloja. No haittaahan se vähän. Laistakin löytyy kohta, jossa sanotaan työolosuhteiden järjestämisestä yhtä jos toista. Uskoisin niiden olevan työnantajilla hallussa, ainakin toivoisin olevan. Mutta työskentely ilman pukuhuonetta tai vessaa.. – niin, olenhan minä telttaleirejäkin vetänyt työkseni ja istunut ihan samalla riu’ulla lasten kanssa. Jotenkin vaan se sopii telttaleirille, ei päiväkotiin. Toisessa oli huono sisäilma. Olen miettinyt, mitä tekisin, jos saisin sieltä töitä. Uskaltaisinko ottaa vastaan vai en. Olen herkistynyt huonolle sisäilmalle sekä seurakunnissa että päiväkodeissa. Ja kun on saanut anafylaktisen reaktion, jonka kanssa on tullut kiire, niin ei ihan hevillä haluaisi omaa terveyttään riskeerata.
Olen täyttänyt työhakemuksia. ”Kerro meille itsestäsi.” ”Vapaamuotoinen hakemuksesi tehtävään.”Kun kymmenettä kertaa kuvailee itseään tyyppinä ja työntekijänä, kertoo, miten viettää vapaa-aikaansa ja miten haluaa työssään kehittyä, niin alkaa vähän tulla korvista ulos. Mietin, miten paljon liibalaabaa korvista ulos tulee heiltä, jotka lukevat satoja hakemuksia tämänkin kevään aikana. Haastatteluissa koen olevani vahvoilla hyvien vuorovaikutustaitojen ja tilannetajun ansiosta. Uskallan sanoa, että arvostan omaa ammatillisuuttani ja omia taitojani. Haastatteluissa turhauttaa, jos haastattelija ei ole tehnyt pohjatyötään ollenkaan eikä tiedä, mitä hänen pitäisi kysyä tai millaisilla kysymyksillä selvittää minun persoonallisuuttani tai kykyäni selviytyä kyseessä olevasta työstä. Sellaisia on yllättävän paljon.
Odottaminen ei ole vahvin lajini. Olen luonteeltani sen suhteen kärsimätön. Haluaisin tietää, miten käy. Ja haluaisin töitä jo nyt keväällä, tai siis siten, että aloittaisin syksyllä, mutta tietäisin sen jo kohta. Mies on jäämässä isyysvapaalle elokuussa, minä toivoisin olevani silloin töissä.
Katson mollin sivuja päivittäin. Ärsyynnyn, kun mitään uutta ei tule. Seutukunnalla, jossa on ylitarjontaa varhaiskasvatuksen opettajista, työllistyminen ei välttämättä ole ihan itsestäänselvyys. Olen varmaan myös liian kranttu. Ajattelen, että en haluaisi enää tässä iässä lähteä tekemään pätkiä pätkien perään (usko pois, olen kulkenut sen polun jo nuoruudessani) tai tehdä lyhyitä sijaisuuksia tarvittaessa. Olin jotenkin toivonut, että voisin siirtyä vakitoimesta vakitoimeen. No, nähtäväksi jää, miten käy. Taidan olla liian vanha.
Lapselle pitäisi hakea toukokuussa päiväkotipaikkaa. Kunpa edes joltain osin saataisiin ratkaisu ennen sitä!