uskalsinko rakastua?
Minulta kysyttiin, uskalsinko heti rakastua vauvaan? En uskaltanut. Myönnän sen. Odotusaikaa leimasi jännitys ja huoli siitä, kestääkö raskaus loppuun asti. Jollain tasolla kyllä rakastin vauvaa jo kohdussa; silitin kasvavaa vatsakumpua päivittäin, juttelin vauvalle ja toivoin. Ajattelin, että synnyttyään vauva on automaattisesti heti rakas, meidän vauva.
Käynnistyksen aikana panikoin välillä vauvan sykkeestä, vaikka se oli koko ajan priimaa. Olin pelännyt enemmän tai vähemmän koko raskausajan, pelkäsin myös läpi käynnistyksen ja synnytyksen. Itku tuli useampaan kertaan, kun toivoin ääneen saavani syliin elävän lapsen! Se oli myös ainoa synnytystoiveeni. Viimeiseen asti epäilin, tai osa minussa epäili. Odotin koko ajan huonoja uutisia. Oli vaikea uskoa todeksi sitä, kun kätilö sanoi tytön syntyneen ja onnitteli meitä. Oli vaikea uskoa todeksi sitä, että sain vauvan rinnalle. Siinä vaiheessa, kun vauvaa lähdettiin viemään elvytyshuoneeseen, muistan ajatelleeni, että näinhän tässä käy – meille tulee vain enkelivauvoja. Kun sitten heräämössä minulle kerrottiin vauvan olevan Miehen sylissä, tuli itku.
Ensimmäiset päivät olin aivan varma siitä, että joku vie vauvan meiltä pois. Kutsutaan sitä jotain sitten kohtaloksi, kuolemaksi tai epäonneksi. Joka kerta, kun sain vauvan syliini, minua itketti. Tuntui ihanalta ja kamalalta yhtä aikaa. Sylissä oli jotain niin äärettömän toivottua, kaivattua, ikävöityä. Jotain uskomattoman rakasta. Silti päässä joku tuntui sanovan, että älä kiinny liikaa, menetät tämänkin kuitenkin, ihan kuin kaikki muutkin. Mieli tuntui käsittävän äidiksi tulon jälkijunassa. Se kamppaili menetyksen pelkoa vastaan, maalaili uhkakuvia ja kaiketi yritti suojata minua liialta pettymykseltä.
Vähitellen aloin luottaa. Uskoa siihen, että kukaan ei ole viemässä vauvaa meiltä pois. Ei kohtalo, ei kuolema, ei epäonni. Vauvalla oli kaikki hyvin. Vauva oli sylissä, katsoi sieluun. Painautui koko voimallaan minun kehoani vasten etsien turvaa, rintaa, lämpöä. Etsien rakkautta. Vähitellen uskalsin antaa itselleni luvan rakastaa. Ensin se teki kipeää. Itkun keskeltä katsoin sylissäni makaavaa pientä, joka oli mullistanut koko elämäni täysin. Kaikkien aikaisempien menetysten kivun keskeltä tämä pieni tuntui kysyvän, uskallanko, haluanko rakastaa? Halusin uskaltaa! Koko voimallani halusin uskaltaa! Halusin rakastaa!
Hetki hetkeltä uskalsin päästää pienen vahvemmin, entistä tiukemmin sydämeeni. Ei pelko ole vieläkään kokonaan kadonnut. Ei sen varmaan ole tarkoituskaan kadota. Se on hellittänyt kuitenkin sen verran, että sydämeen on tullut tilaa rakastaa.
Pieni vatsakipuinen kaksiviikkoinen kipristelee sylissä. Suukotan tummia hiuksia, silitän hellästi selkää. Kuiskaan pienen pehmeää poskea vasten: minä rakastan sinua täältä taivaaseen ja takaisin.