uuden vuoden ensimmäinen päivä
Uuden vuoden ensimmäinen päivä on takana. Muut nukkuvat. Minä olen selannut läpi kuvia, lukenut viestejä ja toivonut tulevaa. Koko vuosi täynnä toivoa.
Koko vuosi täynnä mahdollisuuksia.
Viime vuonna piti elämää ja suunnitelmia muokata monta kertaa. Mukautua. Välillä kiukutti enemmän kuin ikinä. Välillä ärsytti enemmän kuin ikinä. Välillä itketti enemmän kuin ikinä. Väsytti. Oli ikävä rakkaita enemmän kuin ikinä.
Lyydian ensimmäinen yökyläily jäi haaveeksi, ehkä tänä vuonna? Lapsi onneksi oppi nukkumaan kohtuullisen hyvin jo illasta, joten parisuhdeaika oli treffejä sohvalla tai rataspäikkäreiden suomat take away- kahvit milloin missäkin. Tukiverkon puute tuntui välillä koko kehossa voimattomuutena ja väsymisenä. Laskimme tänään miehen kanssa, että kaksivuotisen elämänsä aikana Lyydia on ollut hoidossa kummeillaan kolmesti siten, että olemme saaneet parituntisen oman ajan. Lisäksi vanhempani ovat katsoneet lasta kahdesti muutaman tunnin, viimeksi keväällä 2019. Mutta me olemme selvinneet! Ilman yökyliä tai jokaviikkoisia parisuhdeaikoja kodin ulkopuolella. Olemme tottuneet kaiketi selviämään, on ollut pakko. Myönnän kyllä, että olen useasti ollut tästä asiasta kiukkuinen, varsinkin väsyneenä sitä vertaa meillä hoidossa olleiden lasten määrää siihen, että L ei ole ollut kuin kummeillaan. Pöljäähän se on verrata, jokainen vierailu on ollut toivottu ja yhtään en jättäisi pois. Vastavuoroisuus on ehkä se, mitä ajan takaa.
Selkä pakotti viime vuonna välillä konttaamaan ja pyytämään apua useammin kuin ikinä. Puolisoni ansaitsisi mitalin siitä, että on selvinnyt selväjärkisenä kanssani nämä rappeuman pahenemisvaiheet. Kestokiitosaihe on saatu hoito ja kuntoutus, joka jatkuu täällä etelässä myös hyvänä.
Työrintamalla yksityisellä pörssiyhtiönä raivostutti voiton tavoittelu työntekijän kustannuksella, riemastutti irtisanoutuminen ja uuden aloittaminen (tosin suunnittelematta) kahdesti. Nyt on hyvä. Nyt on ihana talo, ihanat lapset, kullanarvoinen johtaja ja mukava tiimi. Kaikista vaihtoehdoista kuntasektori tuntuu turvallisimmalta, palkkoineen ja etuineen ja johtamisineen. Olen luvannut itselleni, että yhteenkään yksityiseen päiväkotiin en heti mene. En ole vielä ollut töissä yhdessäkään yksityisessä, jossa asiat oikeasti toimisivat hyvin eikä työntekijää riistettäisi.
Muuttoauto kuljetti meidät marraskuussa läpi Suomen. Ilman kenenkään muun kuin muuttofirman apua. Kun on pakko, niin pystyy mihin vaan.
Ja silti.
Kaiken kuormittavan, itkettävän, raivostuttavan vastapainona uudet tuulet, uudet työt, uudet mahdollisuudet.
Uudet retkireitit, uudet pitkospuut, uudet suosikkikohteet. Mökistä pohjoisessa tuli rakkaampi kuin ikinä!
Etelässäkin on meri, kalliot, nuotiopaikat.
Edes pienet hetket rakkaiden kanssa.
Edes hetken halaukset, silitykset, nauru ja yhdessä olo.
Whatsappin kautta leikityt piiloset, luetut lorukortit ja laulut.
Me olemme edelleen perhe. Parisuhde voi hyvin. Vanhemmuutta opettelemme edelleen, tuemme toisiamme ja harjoittelemme yhdessä. Rakkautta on, korona tiivisti yhdessäoloa ja retkeilyä paljon. Yhteiset metsäretket olivatkin koko perheelle merkityksellisiä.
Me olemme edelleen (suhteellisen) toimintakykyisiä.
Kukaan ei kuollut.
Siinä jo melkoisesti kiitosta viime vuodesta.
Tänä vuonna toivoisin, ettei meistä kenenkään tarvitsisi venyä ihan samoihin sfääreihin kuin viime vuonna. Että saisimme kohdata tulevan yhdessä, käsi kädessä.
Tämänkin vuoden uskaltaen, kokeillen, löytäen.
Tästäkin vuodesta selviten.
Me kaikki.
❤️
Ps. Olemme siirtyneet Lyydian kanssa leikeissä entistä enemmän metsään. Nyt jokaiselle eläimelle rakennetaan lähimetsään maja. Äiti ei voisi olla enempää innoissaan metsäleikeistä! Eikä siitä, että typykkä on varsinainen erätyttö; jos voisi, niin olisi retkellä joka päivä. ” Äiti, minä tykkään metsästä”, sanoi hän ja jatkoi keppien keruuta. Hoppistakeikkaa ja hupsis, pian olikin taas uuden majan rakennusmateriaali valmiina.
