vaiheista eteenpäin
Puoli vuotta vanhemmuutta takana. Puoli vuotta! Meillä asuu puolivuotias vaapero. Välillä sitä on edelleen vaikea käsittää.
Sanoin tänään Miehelle, että mikään niistä, mitä pelkäsimme, ei ole vielä käynyt toteen. Pelkäsimme vauvan menettämistä. Kätkytkuolemaa.Vaikka mitä. En halua maalata piruja seinille ja ajatella, että niin voi vieläkin käydä. En tiedä, mitä huominen tai ensi viikko tuo tullessaan. En haluakaan tietää. Enkä pelätä enää.
Olen tämän puolen vuoden aikana ollut väsyneempi kuin koskaan. Se on onneksi vaan vaihe. Univelka tasoittuu vähitellen, meillä on alettu nukkua suunnilleen joka toinen yö ihan täysiä yöunia (21-06/07). Joka toinen yö tankataan kerran, yleensä 02-02.30 tienoilla.
Väsyneenä olen ärtynyt. Hermostun pienistä, ihan turhista asioista. Ärsyynnyn koiralle, joka on koko ajan tiellä ja tuusaa omiaan tai joka jää ulkona nuuhkimaan jokaikisen pissaläntin, vaikka vauva kitisee jo vaunuissa nälkää. Ärsyynnyn Miehelle siitä, että töissä menee pitkään tai että yhteinen aika on vähissä. Ärsyynnyn myös itselleni siitä, että ärsyynnyn. En osaa olla se järkevä aikuinen, joka istuisi sohvalle, huokaisi syvään ja keittäisi kupin kahvia – ja vasta sitten sanoisi jotain, jos vielä olisi jotain sanottavaa. Olen väsyneenä räjähdysherkkä miniatomipommi, joka kyllä tyyntyy sangen nopeasti eikä jätä jälkeensä tuhoa.
Eilen ärsytti se, että Mies oli reissussa ja vauva kieppui hereillä vielä kaksi tuntia yli totutun, yliväsyneenä. Hengitin syvään. Laskin vauvan lattialle. Kitinä yltyi. Otin vauvan syliin. Raivarikilarit, vauvalla. Laitoin vauvan leikkimatolle. Kitinä yltyi uudelleen. Hengitin uudestaan. Otin sitterin, kitisevän vauvan ja menin kylpyhuoneeseen. Sanoin ottavani nyt lämpimän suihkun. Samalla kun minä astuin suihkukaappiin ja napsautin suihkun päälle, alkoi onnellinen jokellus. Vauva kuunteli suihkua, suihkun ropinaa ja oli täysin tyytyväinen. Minäkin tyynnyin, lämmin suihku rentoutti ja tuntui äärimmäisen hyvältä. Ärsyyntyminen ja vauvan kitinä oli vain vaihe, joka meni ohi.
Jossain kohtaa mietimme, että onko meillä riittävästi parisuhdeaikaa. Tarvitsen paljon kosketusta ja hellyyttä, myönnän sen. Kun olimme molemmat väsyneitä, valvoneita ja vauvan kasvun kanssa ihan kuutamolla, tuntui, että toisen läsnäolo riittää. Ei tehnyt edes mieli ajatella muuta kuin halaamista ja kädestä kiinni pitämistä tai kainaloon nukahtamista. Sekin oli vaan vaihe, joka meni ohi. Tuntui äärettömän ihanalta ja hyvältä huomata, että keskinäinen kemia on edelleen olemassa, että toinen viehättää ja toista haluaa. Enkä liioittele, jos sanon parisuhteen syventyneen odotuksen, synnytyksen ja vanhemmuuden myötä. Olemme oppineet tuntemaan toisiamme enemmän. Ja se,millainen toinen on, saa rakastumaan häneen yhä uudelleen. Olen kiitollinen puolisolleni siitä, että hän ymmärsi parisuhde-erämaan olevan vain yksi pieni kohta omalla kartallamme. Vähän niinkuin Afrikan tähdessä kohta, jossa juututaan autiomaahan yhden heittovuoron ajaksi, mutta sen jälkeen matka jatkuu.
Epävarmuuskin on ollut vaihe. Olen ollut välillä totaalisen pihalla. En ole tiennyt, miksi vauva itkee. Enkä sitä, mikä siihen auttaa. Varsinkaan silloin, kun refluksi ja allergiat olivat pahimmillaan. Vähitellen sitä oppii. Lukee vauvaa, eleitä, ilmeitä, äännähdyksiä. Oppii syyn ja seurauksen. Oppii toimimaan oikein. Ja iloitsee siitä. Saa varmuutta, itseluottamusta, rohkeutta. Sanoo itselleen tiukan paikan tullen, että viimeksikin selvittiin ja että ollaan me ihan kelpo vanhempia, kuitenkin.
Pikkuvauva-aika on ollut vaihe. Välillä kaipaan sitä ihan piipin pientä tuhisijaa, joka nukkui tuntikausia kainalossa. Välillä taas odotan, mitä uutta hän oppii tänään, huomenna, ensi viikolla. Elän elämäni jännittävintä aikaa, samalla ihaninta.
Taustalla kuuluu iltaitkut. Mies tyynnyttää vauvaa syliin. Kohta me emme kelpaa siihen. Nyt otetaan ilo irti siitäkin, vaiheesta, jolloin syli on maailman paras paikka – varsinkin nukkumaan mennessä.