vapauteen

Tänä iltana Inhimillisessä tekijässä puhutaan abortista. Tärkeä ja hyvä aihe. Hyvät keskustelijat, kannattaa katsoa!

Minua itseäni harmittaa eniten aborttikeskustelussa mustavalkoisuus. Se, että siitä yleensä puhuvat ne, joilla ei siitä ole mitään kokemusta. Omakohtaista kokemusta. Enkä nyt tarkoita hoitohenkilökunnan kokemusta.

Olen vakuuttunut siitä, että kaikista asioista pitää pystyä puhumaan. Kiivastumatta. Tappelematta. Että ei voi olla sellaisia aihealueita, joista ei saisi puhua siksi, että ne ovat niin vaikeita. Monet vaikeat asiat ovat kuitenkin sellaisia, joista pitäisi puhua. Jakaa tietoa. Kokemuksia. Saada mustavalkoisesti ajatteleva näkemään ympärillään myös harmaan eri sävyjä.

Minäkin kuulun abortintekijöiden joukkoon. Tulin raskaaksi väkivallan seurauksena. Olin elänyt vahvasti tunnustuksellisen seurakunnan keskellä ja joutunut omaksumaan hyvinkin vahvoja, fundamentalistisia, mustavalkoisia arvoja. Ehdottomia arvoja. Päätös raskauden keskeyttämisestä ei ollut helppo ja pelkkä lähetteen saaminen naistentautien poliklinikalle oli vaikeaa ja välillä epäinhimillistä ja nöyryyttävää. Olen kirjoittanut tästä pidemmästi toisessa blogissani. 

Abortti, raskauden keskeytys oli pitkään yksi elämäni mustimmista hetkistä. Raiskaus, siihen liittynyt väkivalta ja sen aiheuttama ahdistus tuntui häviävän kaikessa kauheudessaan sille tapahtumaketjulle, minkä elin läpi naistentautien osastolla. Häpeä, kipu, suru, pelko ja syyllisyys tuntuivat musertavan kaikella voimallaan minut kappaleiksi. Vuosia olinkin kappaleina. Vuotavana avohaavana. Keho tuntui muistavan menetyksen. Mieli etsi mielekkyyttä valinnalle perustelemalla, että en ehkä olisi osannut rakastaa lasta, joka oli saatettu alulle väkivalloin tai että lapsessa olisin joutunut kohtaamaan raiskaajani joka päivä. Mieli yritti myös suojata. Se verhosi ajatukset dissosiatiivisuudella. Unettomuudella. Omasta kehosta irtautumisen kokemuksella.

Vuosia kannoin itsessäni häpeää. Epäonnistumista. Mustaa salaisuutta, jota en uskaltanut kertoa treffikumppaneilleni, mutta jonka uskoin loistavan minusta valovuoden päähän. 

Vuosia syyllistin itseäni väärästä päätöksestä. Väärästä valinnasta kahden mahdottoman vaihtoehdon edessä. 

Enää en syytä. En syyllistä. En etsi murhaajaa itsestäni, en kenestäkään muustakaan abortin tehneestä. Olen oppinut katsomaan lempeästi. Armollisesti. Rakkaudella. 

Jos saisin sanoa jotain itselleni silloin vuosia sitten, niin sanoisin: "Älä pelkää. Asiat järjestyvät kyllä. Sinä selviät. Sinä et katkea, vaikka se siltä tuntuukin. Kipu hellittää, vähitellen. Luota siihen, että teet oikean päätöksen."

Niin on käynyt. Asiat ovat järjestyneet. Mieli on saanut toipua, kehokin. Ei ole heikkoutta hakea apua tai tukea itselleen. Vahvuuteenkin voi sairastua ja vahvuuteen sairastunut on hätänsä kanssa valitettavan yksin. Minä selvisin. Muutkin voivat selvitä. Vaikka tuntuisi, että kaikki on loppu ja elämä on mieletöntä, niin se on vaan hetkellistä. Ei se kestä loppuelämää. Kipu ja syyllisyys hellittävät, vähitellen. Viha omaa valintaa kohtaan laimenee. Tilalle tulee ymmärrys. Sillä hetkellä toimin ainoalla oikealla tavalla. En olisi voinut valita toisin. Suru muuttaa muotoaan. Se on osa minun menneisyyttäni, osa minua. Aina. Mutta se ei määrittele minua naisena, vaimona. Ei tee minusta epäonnistujaa tai murhaajaa. Se ei ole syy tähän tahattomaan lapsettomuuteen tai siihen, että olen kokenut kohdunulkoisen raskauden. Ei, Jumala ei rankaise sillä tavalla.

Vuodet ovat kuljettaneet minut vapauteen. Aivan samalla tavalla kuin sen pienen vaaleahiuksisen enkelilapsen, josta tänään 15 vuotta täyttävä veljentyttöni pienenä kertoi ollessaan luonani yökylässä.

Hän: "Mä en olisi vielä halunnut herätä, kun mä leikin mun serkun kanssa."

Minä: "Mutta tiedäthän sinä, että minulla ei ole lapsia?"

Hän: "On sulla. Ihan varmasti on. Mun serkku. Mä leikin sen kanssa taivaassa. Me juostiin niityllä ja sillä oli kukkamekko ja vaaleat hiukset ja siniset silmät ja se oli ihan mun näköinen. Meillä oli ihanaa. Ja se lähetti terveisiä ja käski sanoa, että sillä on kaikki hyvin."

Kaikki on hyvin. Kaipaus, se elää minun sydämessäni aina. Läikähtää sydänalassa välillä puristuksena tai huokauksena lintuparven lentäessä vapaana sinitaivaalla. 

Vapauteen. Sinne me pääsimme molemmat. 

Kuitenkin.

 

Kommentit

miiajohanna
miiajohanna

AnLottanen <3 Kylmät väreet. Kirjoitat tärkeistä asioista ja niin kauniisti. Olet IHANA!

Kommentoi