viimeiset viikot
Viimeisiä vanhempainvapaan viikkoja viedään. Olo on haikea ja vähän ristiriitainen. Sain täältä kaukaa uuden mielenkiintoisen ja riittävän haasteellisen työn, omalta alaltani onneksi. Aloitan 1.8.
Töihin on todella kiva mennä ja yhtä aikaa ihan hirveetä lähteä. Mies on isyyslomalla elokuun, tirppa aloittaa syyskuun alussa päiväkodissa, jossa on ihanan pieni lapsimäärä. Haluttiin ehdottomasti tyttö päiväkotiin. Minä olen itse nyt ollut pienten ryhmästä open duunista äippälomalla ja tiedän, että on hyviä ryhmiä ja hyvää hoitoa ja hyvää varhaiskasvatusta.
Jos joku huolehtii mun vauvasta yhtä hellästi ja rakkaudella kun minä huolehdin muiden lapsista, on läsnä ja antaa syliä, kohtaa hellästi ja kunnioittavasti ja tarjoaa mahdollisuuksia oppia elämää yhdessä muiden kanssa, niin se riittää. ❤️
Nämä viimeiset vapaaviikot keskityn nauttimaan hitaista aamuista,hyvästä kahvista ja aikatauluttomuudesta. Ja marjoista. Ja vohveleista.
Keskityn olemaan rauhassa vauvan ja koiran kanssa. Koiravanhus alkaa olla vanha. Yritän hätistää takaraivolta ajatusta koiruuden viimeisestä kesästä, kun nyt ollaan jo vuosi menty jatkoajalla, mutta se ajatus putkahtaa ajoittain pintaan. Niinkuin illalla iltalenkillä. Kävelimme vierekkäin, minä ja hän. Välillä toinen katsoi toista, välillä silitin, välillä hän nuuhkaisi kättäni hellästi. Sitten hän kääntyi ja koko olemuksensa kertoi, että mennään kotiin – enempää en tänään jaksa. Minä kävelin kotiin kyyneleet silmissä. En haluaisi edes ajatella elämää ilman tuota maailman rakkainta jättiä!
Vauva ei ole enää kovinkaan vauva. Hän kiipeää ylös, kävelee tuettuna, istua nököttää lattialla ja leikkii. Hän juttelee rattaissa lippis päässään, haluaa itse syödä lusikalla ja on tehnyt ensimmäiset pissat pottaan.
Hän tervehtii vastaantulijoita nauraen ja jokellellen. Hän hihkuu keinussa ja syö kourastaan hiekkaa hiekkalaatikolla. Hänen lempiruokaansa on pasta bolognese ja kana palsternakalla, bataatilla ja porkkanalla. Omenakauraherkku saa hänet hykertelemään. Hän vaakkuu kylvyssä kumiankoilleen ja lukee äänikirjoja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Parveke on viimein kunnossa. Taulut etsivät paikkaansa. Koti on koti.
Parisuhde on kohta kestänyt vauvavuoden kiemurat. Yhdeksän kuukautta takana tällä viikolla. Me olemme hitsaantuneet enemmän tiimiksi. Hellyys ei ole kadonnut, ei myöskään halu olla toista ihan lähellä. Arkista tämä elämä on, niin parisuhde kuin rakkauskin. Mutta se juuri tuntuu hyvältä. Se, kun voi herätä aamulla pussaamaan hyvää työpäivää tai kaupassa hipaista kädestä niin, että vatsanpohjaa kutittaa. Se, kun voi hieroa toisen jalkoja sohvalla vauvan leikkiessä lattialla. Tai kun voi käpertyä toista vasten silloin, kun vauva jo nukkuu ja muistaa yhä uudestaan, mille toisen iho ihoa vasten tuntuu ja tuoksuu.
Siitä iloitsen, että Mies saa olla kuukauden tyttömme kanssa kotona kaksin. Odotan, millaisiin hetkiin hän tyttärensä kuljettaa. Rinkka selkään, se on kuulemma suunnitelmissa. Päiväretket isän ja tytön kesken ovat varmasti ainutlaatuisia!
Niin. Elämä kuljetti meidät uuteen. Vuosi sitten jännitimme supistusten loppumista. Nyt olemme uudessa kaupungissa, joka tuntuu jo kodilta. Uusien työtehtävien edessä. Uuden arjen edessä. Se voi varmasti olla ihan yhtä hyvää kuin tähänkin asti.
