Luin juuri tällä viikolla blogista visual diary postauksen Antakaa minun pitää seksisuhteeni. Siinä käsiteltiin parisuhdetta, suhdeviritystä, miksi sitä nyt korrektisti voisi kutsua, ja sitä, miten muiden on vaikea ymmärtää suhdetta, joka ei ole tosirakkautta, joka ei välttämättä etene alttarille ja kunnes kuolema erottaa -kuvioon. Noin niinkuin liioitellusti. Voi miten 100 %:sesti voin sen allekirjoittaa!! Ympäristö huutaa määritelmiä ja lisäksi vielä on arvottanut erilaiset suhteet ja suhdeviritykset sun muut keskinäiseen arvojärjestykseen. Ylimpänä tietenkin pitkä parisuhde, joka kestää kuolemaan saakka, ja vähäisimpänä roskaluokassa satunnaiset seksisuhteet. Again, liioitellusti, mutta ymmärtänemme kaikki pointin. Ympäriltä tulee kysymyksiä, onko se sun poikaystävä, seurusteletteko te, onko teillä parisuhde yms. Mun tilanteessa ehkä vähemmän kuin nuoremmilla, koska mulla on takana avioliitto ja lapset eli tehtävä tavallaan jo suoritettu – lucky me. Mutta kyllä mun treffailu- ja suhdehommelit aiheuttavat lähipiirissä päänvaivaa.

Eron jälkeen kerroin melko avoimesti treffailuista, koska olin itse niin innostunut uudesta vapaudesta. Oletin, että ystävänikin olisivat. No, kävi ilmi, että eivät ole. Osa suhtautui ja suhtautuu edelleen ehkä hieman naureskellen, hyväntahtoisesti, mutta eivät selvästi oikein pysty samastumaan, että mitä hittoa mä teen. Muutama suhtautui suorastaan tuomitsevasti ja ajatteli, että näin ei voi tehdä, että tämä on huonoa elämää ja ”rikon” tässä itseni. Ymmärrän nämä näkemykset ja olisihan se myös mahdollista, että suht vilkas treffielämäni olisi persoonaa rikkovaa ja vahingollista, jos en olisi itse ehjä, vaan hakisin sillä hyväksyntää tai täyttäisin jotain tyhjiötä. Mutta koska näin ei ole, kokemukset ovat olleet rikastuttavia – toiset enemmän, toiset vähemmän. Mutta jokainen on plussan puolella, edes vähäsen. Suurin osa reilusti. Muutama jopa ratkaisevasti. Ja tätä on monen vaikea ymmärtää. Onneksi ystävistä löytyy myös muutama sellainen, joka ymmärtää, että on muitakin vaihtoehtoja kuin olla sinkku tai olla ”kunnon parisuhteessa” – what ever that means.

Mua nuoremmat luultavasti siis saavat kommentteja ja kyselyitä erityisesti ulkopuolelta, mutta mun kohdalla pahimmat kyssärit tulee mun omasta päästä. Vaikka nimenomaan en halua mitään määritelmää mun suhdekuvioille, koska se ahdistaa edelleen, niin silti pään sisäinen dialogi etsii niitä lähes herkeämättä. Tämän hetken pohdinnoilla viittaan Älykkömiehen ja mun suhteeseen. Jep, puhun jo suhteesta, koska olemmehan me jossain suhteessa toisiimme. Ehkä jopa parisuhteessa. (Hui!). Olemme puhuneet paljon siitä, että mitä haluamme ja mitä emme. Emme halua valmiita ja ulkoisia määritelmiä, ei uusperhettä, ei avioliittoa, ei yhteenmuuttamista, ei äiti- ja isäpuolia. Ei mitään valmista polkua, jolla olisi tietty päämäärä. Keksitään sitä mukaan kun mietittävää tulee, että mitä tehdään. Helppoa luulisi olevan, mutta ei ole. Oma pää on niin ohjelmoitu siihen parisuhde-kuvioon, joka on tietynlainen ja joka etenee tiettyjä latuja, että on todella vaikea päästä siitä ohjelmoinnista eroon.

Viime postauksessa pohdin, että täytyykö mun lopettaa meidän suhde, koska en koe olevani enenevässä määrin ihastunut. Kesän ihastus on enemmänkin laantunut. Silti on paljon hyvää, josta en haluaisi päästää irti. Kuten keskustelut ja seksi. Obviously seksi. Melkein jo aloitin keskustelun, että ei tämä tästä nyt etene ja it’s not you it’s me. Mutta kun nukuin yön yli tai oikeastaan useammankin yön yli, niin päätin, että enpä nyt alakaan heittää kirvestä kaivoon. Mielessä oli mm. sekin ajatus, mistä visual diaryn postauksessa oli maininta, että joskus kuulee myös kommentteja ”ajan haaskaamisesta”, jos on hengailee jonkun muun kuin suhdemielessä vakavastiotettavan miehen kanssa. Jos etsisin aviopuolisoa ja tuleville lapsille isää ja kokisin vahvasti, että Älykkömies ei ole kumpaakaan, niin kyllä, ehkä tämä sitten olisi ajan haaskaamista. Ainakaan se ei edistäisi tuota tavoitetta. Todennäköisesti. Mutta miksi ajattelisin tuohon tapaan, kun mun tavoite ei todellakaan ole kumpikaan edellä mainittu. Miksi sitten ajattelen jotain ”suhteen tavoitteita”? Eikö mun oma ajatus juuri ole, että ei ole mitään tavoitteita..?!? En siis juuri voi ympäristöä moittia uteluista ja määritelmistä, kun itse en ole yhtään sen kyvykkäämpi luopumaan niistä.

Viihdyn Älykkömiehen seurassa älyttömän hyvin. Meillä on hyvin samanlainen arvopohja, näkemys vapaa-ajanvietosta ja meidän arki on hyvin samanlaista. Ymmärrämme melko hyvin osa-aika-yh:n haasteet ja toisaalta älyttömän halun elää omaa elämää ne ajat kun lapset ovat toisella vanhemmalla. Vapauden kaipuu, oman elämän rakentaminen, muokkaaminen elämä oman näköiseksi ja sen eläminen, on meille molemmille tärkeää. Ja mainitsinko jo seksin? Jos en, niin jep, seksi. Se vaan on niin hiton kivaa! Ja siinäkin meillä natsaa ihan törkeen hyvin. Joten, jos en halua Älykkömiehestä aviomiestä enkä tulevien lasteni isää, niin voinko kuitenkin olla parisuhteessa, vaikka nyt en älyttömän rakastunut olekaan? Saako se riittää mulle nyt, että tykkään hänestä ja haluan viettää aikaa hänen kanssaan? Mun pää on sinnikäs ja se on alkanut vasta viime päivinä taipua siihen, että kyllä. Tämä saa riittää. Minä saan itse valita, mikä riittää. Jos koen, että tämä on hukkaanheitettyä aikaa, niin sitten kai asialle täytyy tehdä jotain. Mutta jos nautin tästä ajasta, niin kai siihen on lupa? Hello, My Head, onko lupa? Se vaikenee nyt. Saa nähdä, mitä seuraavaksi pohdin, mutta nyt aion pitää tästä kiinni, koska tää on pirun kivaa!! Siitä sait, My Head!