Ladataan...
visual diary

Minulla on ollut elämässäni erilaisia värikausia.

Ensin oli harmaa kausi, sitten punainen kausi ja viimeisimmäksi vihreä kausi. Sitten sain väriöverit yhden värin liikakäytöstä. Nykyisin lempivärini ovat lohenpunainen ja musta, varsinkin yhdessä. Ja kaikki muut roosan, korallin ja lohenpunaisen sävyt. Kirkasta pinkkiä taas vihaan. Ja tummansinisestä tulee vaan laivasto-olo.

Oranssia taas en ole ikinä oppinut käyttämään. Myös pomoni vihaa oranssia. Aina kun ehdotan mitä tahansa oranssin sävyä, hän sanoo: näyttää kivalta, mutta oisko joku muu väri kuitenkin.

Mutta sitten tulee suosikkivaatebrändini Nanushka ja esittelee tällaisen malliston:

Joo, roosan ja harmaan sävyjä MUTTA myös tummaa sinistä ja oranssia. Ja keltaista. Oh.

Mutta juuri tämän näköisenä haluan hengailla kesäkaduilla 2015.

(Ja plus vielä se että mallin maantienvärinen tukka näyttää myös just ihanalta.)

-----

Loving the spring collection of my all time favourite brand Nanushka.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
visual diary

Ihana koruidea.

Ei vaan omalla tekstillä, myös omalla käsialalla.

Caitlyn Minimalist tekee korun oman (tai jonkun muun) käsialan perusteella.

Mulla on heti sata ideaa! Kuinkahan monimutakista typografiaa voisi piirtää? Tahtoo kokeilla!

-----

Caitlyn Minimalist creates jewelry from your own handwriting. So cool!

Share
Ladataan...

Ladataan...
visual diary

Kiitos hurjan suuresta osaanottajamäärästä bareMinerals -arvontaan.

Mieluusti olisin arponut starter kit:ejä vaikka kuinka monelle, koska mineraalimeikkien kokeilu tuntui kiinnostavan todella monia. Tällä kertaa random.org arpoi sen nimimerkille yona.

Tarkkaile meiliäsi, otan pian yhteyttä.

-----

Share
Ladataan...

Ladataan...
visual diary

Viime syksynä taloyhtiömme pihaan hankittiin roskalava, jonne sai viedä kaiken ylimääräisen tavaran. Näin tilaisuuteni tulleen ja päätin hankkiutua eroon vanhasta tuplaleveästä runkopatjastani. Patja oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta jotenkin koskaan uuden patjan hankkiminen ei ollut ensimmäisenä listalla.

Uusi patja vai tyttöjen miniloma Kööpenhaminaan? No tietty se miniloma. Lisäksi olin lukenut että kovalla patjalla nukkuminen oli hyväksi selälle. Selkä ei valittanut, joten patja pysyi.

Sinä iltana kun roskalava oli saapunut, otin patjasta tiukan otteen ja yritin roudata sen pihalle. Sehän painoi kuin synti eikä meinannut mahtua edes ovesta ulos. Ensin muistelin mielessäni sitä hauskaa Frendien jaksoa jossa Ross ja Rachel yrittävät tunkea liian isoa sohvaa rappukäytävässä eteenpäin. Oma tilanteeni oli aika sama, mutta siitä puuttui nauru ja Ross. Minähän tietysti näytän aivan Rachelilta (näin joku humalainen mies kertoi kerran kello neljän narikkajonossa).

Tuskaisen äheltämisen jälkeen sain kuin sainkin patjan roskalavalle (tai itse asiassa sen viereen), kädet täyteen haavaumia ja käsilihakset kipeäksi viikoksi.

Kerroin episodista myöhemmin ystävälleni, kun pohdimme miksi on niin vaikea pyytää apua. Mikset pyytänyt niitä sun naapurin hottismiehiä apuun? ystäväni kysyi. Hyvä pointti.

En kehdannut, koska se patja oli vanhan ja kuluneen näköinen.

Niin mutta sä olit viemässä sitä ROSKALAVALLE.

-----

Tunnustan. Kärsin sairaudesta nimeltä Itsenäisen Naisen Syndrooma. Eli yksinkertaisesti sanottuna: En osaa pyytää apua.

Olen miettinyt tätä asiaa paljonkin lähiaikoina. Joudun joskus pyytämään apua ystäviltäni, jos tarvitsen esimerkiksi kissanhoitajaa. Aina se on yhtä vaikeaa. Tai jos joskus tarvitsee autokyytiä, näin kortittomana ja autottomana ihmisenä. Saatan pohtia monta päivää, kehtaisinko pyytää autoa omistavaa ystävää avuksi. Useimmiten otan sitten taksin. Kerran olin 39 asteen kuumeessa ja menin itse apteekkiin. Edes kassajonossa melkein pyörtyminen ei auttanut muuttamaan tapojaan.

Mutta miksi? Sen kun tietäisi.

Oma yhdeksänkymppinen mummoni tippui juuri joulun alla pöydältä murtaen jalkansa, koska oli ollut ihan pakko yksin ripustaa jouluvaloja kattoon, juuri sillä sekunnilla. Kuulostaa aika tutulta. Ainahan ulkomaalaiset päivittelevät myös sitä, miten suomalainen menee kuulemaan vakavan sairauden diagnoosinkin yksin, kun muualla tueksi otettaisiin suurin piirtein koko suku.

Mutta ei, tässä sairaudessa oleellinen asia on se, että kaikki pitää hoitaa itse. Ihan kaikki. Oli se sitten lampun ripustaminen kattoon (korkkarit jalkaan ja pöydälle kipuamaan), hankala dilemma töissä tai kyyti lentokentälle. Itse pitää hoitaa. Muistan myös miten suunnattomasti mua ärsytti silloin kun seurustelin, jos mies yritti ehdottaa kauppakassien kantamisapua. Ei, osaan kyllä ostaa juuri sen verran minkä jaksan itse kantaa. En ole mikään heikko nainen.

Tässähän se menee pieleen.

Avun pyytäminen kun ei automaattisesti ole heikkouden osoitus. Ja tämä ei toimi toisin päin: oikeastaan pidän siitä, jos joku pyytää multa apua johonkin. Olen taittanut ystävieni graduja ja CV:tä nätimpään ulkomuotoon, lyhentänyt farkkujen lahkeita, photoshopannut heidän kuviaan, ollut kokoamassa keittiöitä ja hoitanut kissoja ja lapsia. Enkä ole koskaan pitänyt heitä heikkoina tai avuttomina. Tietenkään.

Tässä siis asia, jota yritän tänä vuonna opetella: Avun pyytäminen on ihan ok.

-----

Onko muita vähän liian vahvoja itsenäisiä naisia (tai miehiä)?

-----

I´m suffering from a condition called Strong Independent Woman syndrome.

In other words: asking for help seems to be impossible for me. I know it´s really stupid and this year I´m trying to get rid of this habit.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
visual diary

Linkitin tämän jo eilen Visual Diaryn Facebook -sivulla, mutta antaa mennä vielä.

Kovassa nosteessa edelleen oleva käsikirjoittaja/näyttelijä Lena Dunham komeilee siis eilen ilmestyneen TimeOut New Yorkin kanessa näyttäen ihan Andy Warholin tekemältä. Kansiotsikko tituleeraakin häntä Queen of Popiksi. Hyvä pointti.

Näin lehti-AD:na minua tietysti kiehtoo aina tarinat muiden lehtien kansien teosta, varsinkin jos kyseessä on joku muu kuin perinteinen valokuva.

Tässä tämän kannen tarina:

New Yorkilainen taiteilija Chad Silver painoi siis kansikuvan Lenasta vanhalla kunnon silkkipainomenetelmällä. Ensin valotetaan painoseulat, sitten painetaan kaikki värit käsin eri kerroilla ja tadaa,

lopputulos on vaan niin paljon hienompi kuin Photoshopilla tehtynä.

Opiskelin aikoinaan sivuaineena tekstiilimuotoilua, eli kankaanpainoseulojen kanssa tekeminen on todellakin tuttua. Vaikka nykyisin piirränkin paljon, kaipaan edelleen myös muuta käsillä tekemistä. Kaapissa mulla onkin ehkä kymmenen painoseulaa. Ehkä pitäisi ryhtyä tuumasta toimeen! On nimittäin ihan mahtava fiilis vetää painoväri seulan läpi ja nostaa se kankaalta pois. Lopputulos on aina niin yllättävä.

Nyt alkoi sormet syyhytä tekemään jotain kivaa projektia.

-----

Jos Lena kiinnostaa, tsekkaa haastiksen lisäksi myös video jossa hän kertoo mm. suosikkipaikkansa Nykissä ja parhaan bilebiisinsä. Ps. Toi vaalea tukka, erittäin hyvä!

-----

Making of the TimeOut New York Lena Dunham cover.

Love it!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
visual diary

Olen jo useampaan otteeseen kertonut siitä, miten vuonna 2014 yritin laittaa kulutustottumukseni tiukkaan kuriin. Tietysti en aivan kokonaan, kävinhän muutamassa reissussa, tein vintagelöytöjä ja ostin kalliin laukun.

Aloin kirjoittaa tätä blogipostausta teemalla: vuosi, jolloin en ostanut KOTIIN juuri mitään. Sitten aloin katsella ympärilleni ja laskeskella ainiin, ostinhan tuon yhden pussilakanan, yhden julisteen, teekupin ja nuo peltipurkit. Ja sain blogin kautta uuden suihkuverhon ja tyynynpäälliset.

Ei siis mennytkään ihan niin kuin otsikossa.

Viime vuosiin verrattuna tämä ei juuri mitään oli kyllä oikeasti

ei juuri mitään.

Mulla oli ennen tapana ostaa esimerkiksi jokaisena palkkapäivänä yksi kahvikuppi keräämääni sarjaan sekä kaikenlaista muuta pikkusälää sen suurempia pohtimatta. Ja jos vaikka Marimekossa oli ale, osti aina jotain kangasta. Siksi olenkin ihminen, jolla on kaksi ikkunaparia ja ainakin viidet verhot. Niin, siellä kaapissa. Haaveilin myös koko vuoden tarjoiluvaunusta, marokkolaisista matoista ja uudesta valaisimesta parvelle, mutta en jostain syystä niitä hankkinutkaan.

Oikeastaan kotonani näyttää juuri nyt tismalleen samalta kuin vuosi sitten.

Miksi?

En oikein tiedä. Ehkä olen alkanut vanheta ja kiintyä esineisiin.

Oi, tämän mukin ostin ensimmäisestä palkastani, tämän pyyhkeen sain kotikotoa kun muutin, oi tämä huonekasvi kesti kaksi kuukautta ilman vettä putkirempan aikaan, voi nämä verhot ripustin silloin kauniina kesäyönä kun olin juuri muuttanut tänne ja tässä pinttyneessä teepannussa hauduttelin teetä sinä kesänä kun olin ihan tyhmästi rakastunut. Ympäröin itseni mielummin vanhoilla tavaroillani, joihin liittyy muistoja, kuin uusilla ja kiiltävillä.

Minusta ei ole ehkä tullut säätävää tätiä, mutta nostalgisoiva nainen on näemmä tullut.

Mutta tosiasiassa, tämä on hyvin tervetullut muutos. Minulle. Olen edelleen sitä mieltä että uudet sohvatyynyt tekevät ihmeitä, kukkia saa ostella ja verhoja vaihtaa, mikäs siinä. Mutta joku logiikka. En tarvitse kolmea eri kokoista uunivuokaa jos teen lasagnea kerran vuodessa, kahta salaattikulhoa enkä viittätoista teemukia, koska juon aamuteeni aina samasta venäläisestä kirppismukista.

-----

Looking back to 2014, I realized I haven´t bought pretty much anything to my home during the whole year.

One tiny rug, one poster, one teacup and two tin cans. That´s it.

It makes me sort of proud.

Share
Ladataan...

Pages