Ladataan...
visual diary

Minulla on ystävä, joka ei säästele sanoja. Jos hän tekee vaikka linssikeittoa ja siitä tulee hyvää, se on nimeltään siitä lähtien MAAILMAN PARAS LINSSIKEITTO. 

Se on jotenkin hauskaa. 

Siksi otinkin hänestä oppia ja tein soittolistan, jonka nimeän nyt vaatimattomasti
 KESÄN 2016 PARHAAKSI SOITTOLISTAKSI. 

Siellä on yksi biisi, joka saa minut aina vetistelemään ja yksi jota kuuntelin kun samalarakastuin. Ja sitten yksi jonka avulla saan aamuni aina käyntiin. Ja aika monta muuta. 

Toivottavasti tykkäät!

----

Best summer playlist ever!

Share

Ladataan...
visual diary

Olen aina rakastanut kuoseja. Ellen olisi vähän inhorealisti, olisi minusta tullut varmaankin isona tekstiilisuunnittelija, 
mitä todennäköisimmin kuosisuunnittelija. Tein näitä opintoja jonkun verran, kunnes aloin miettiä sitä, millainen työllisyystilanne valmistumisen jälkeen olisi edessä. Ei ihan hirveän positiiviselta näyttänyt. 

Kuosisuunnittelun tunneilla vieressäni istuvasta ystävästä tuli tatuointitaiteilija ja minusta graafikko. Ihan hyvät uravalinnat, mutta kuoseja rakastan edelleen: pöytäliinoissa, verhoissa, lakanoissa ja vaatteissa. 

Ja kuosimahdollisuuksia näen edelleen joka puolella. Teen usein näitä kaupunkikuoseja puhelimellani kun on tylsää. 

Kiitti vaan Lissabon päivittäisestä inspiraatiosta. 

----

I´m a manic pattern maker. 

Share

Ladataan...
visual diary

En ole käynyt aikoihin missään kiinnostavissa näyttelyissä. Suosikkigalleriani sisäpihalla olen toki lounastanut tuntikausia, mutta siellä galleriassa on edelleen sama näyttely kuin joskus huhtikuussa. 

Onneksi on taidenäyttelyt internetissä. 

Törmäsin hetki sitten Anton Alvarezin töihin ja tuli heti sellainen olo että nämä PITÄÄ nähdä livenä joskus. 

Kovetetulta purkalta ja kermavaahdolta näyttävät veistokset, sitten nämä oudot värikkäät kepit...

Itse tykkään eniten sallaisesta taiteesta josta tulee itsellekin innostunut olo. Tahtoo tehdä jotain käsin!

Keksin itselleni hetki sitten myös hommaa ensi vuodelle, nimittäin graduaiheen. Siihen liittyy oleellisesti teorian lisäksi käsin tekeminen. Ja se on huippua!

Maailma osoittautui myös taas aika pieneksi. Sain täällä portugalilaisessa yliopistossa graduni ohjaajaksi suomalaisen Pirjon. Sekin on huippua, koska esimerkiksi tänä keväänä suoritin yhden kurssin, jonka opettajan sanavarastoon ei kuulunut juurikaan englantia. Palautteen sain portugaliksi: 

Tipografia, MUITO sensual!

----

Loving the art of Anton Alvarez

 

Share

Ladataan...
visual diary

Lissabon-ystävälläni Chelsealla on blogi sekä vähän samanlainen tarina kuin minulla
siitä miten hän päätyi asumaan tähän kaupunkiin. 

Expattielämän ja bloggaamisen lisäksi meitä yhdistää rakkaus kukkiin, kahvitteluun, sushiin ja syvällisiin keskusteluihin. 

Eräänä lauantaina kyykimme puskissa kuvaamassa puutarha-aiheisia kuvia hänen blogiinsa. Minä menin tottuneesti aitojen yli naapuruston kukkapenkkien viereen tönöttämään, vaikka amerikkalaisen ensimmäinen reaktio oli: Ootko varma ettei meitä pidätetä?

Tää on Portugali, relax. Naapurin mummoja tosin taisi huvittaa vähän. Heille hymyilin ja toivotin iloisesti hyvää päivänjatkoa. 

Ja yksi ihmeiden ihme: kerrankin kuvauspäivänä mulla oli hyvä hiuspäivä! Katsoin itsekin kuvia vähän epäuskoisena, että näyttääpä mun tukka KERRANKIN kivalta. Syy on osittain uusissa tukkatuotteissa, joista lisää aivan pian. 

----

Lue Chelsean kaunista Frolic-blogia.

Ja jos ajankohtaisasiat, mukaanlukien rasismi, siirtomaavalta ja feminismi Lissabonin suunnalta kiinnostaa,
tsekkaa myös Annan Mafalala-blogi. 

----

See me trying to model in my friend Chelsea´s lovely blog Frolic. 

----

Kuva/Pic: Chelsea Fuss

Share

Ladataan...
visual diary

Näistä muistikirjoista, joiden kannessa lukee W S, tulee heti mieleen WES ANDERSON. 

Write&Sketchillä tosin ei ole mitään tekemistä Andersonin pojan kanssa. WS on firma Milanosta ja he tekevät huippuhienoja muistikirjoja. 

Hinnatkin ovat varsin kohtuullisia: muistikirja maksaa 9€. 

----

Loving these notebooks by Milano based Write&Sketch

Share

Ladataan...
visual diary

Joulukuu 2015, Intendente, Lissabon.

 

Olen myöhässä, joten turvaudun taksiin. 

Se on niin vanha, että jokaisessa ylämäessä olen varma että jäämme siihen. Vilkuilen kello ja mittaria hermostuksissani. Kuski ei puhu sanaakaan englantia, mutta se on vain minulle hyväksi. Boa noite, toivottaa lopuksi ja sormet ristissä toivon sitä samaa.

Olen paikalla kolme minuuttia yli kymmenen. Siellä se seisoo, lippispäinen mies jota olen miettinyt viimeiset kahdeksan päivää aika paljon. No siis ihan koko ajan.  

Halaamme ja tilaamme lasit viiniä. Sisällä ei ole tilaa, joten istumme ulos. Paikka on ollut to do –listallani kesästä asti, mutten ole jostain syystä käynyt siellä kertaakaan. Harmi, koska se on superihana.  

On perjantai, mies on ollut töissä pitkän päivän, minä olen haahuillut puistokahviloissa enkä ole saanut mitään tehtyä, koska olen jännittänyt niin paljon tätä tapaamista. Horisen uskottavan kuuloisesta esseestäni jota muka olen kirjoittanut koko päivän. Tosiasiassa sovitin koko vaatekaappini läpi ja kuuntelin kolme kertaa kaikki Beyoncen biisit.

Emme tiedä toisistamme mitään. Tai näin toteamme ääneen. Minä tosin tiedän miehestä paljonkin, onhan google. Istumme tuntikausia samalla penkillä, haemme lisää viiniä, puhumme ja puhumme. Ei ole ollenkaan hankalaa, kuten vieraiden ihmisten seurassa joskus, siitä olemme yhtä mieltä. Ulkona on kylmä, kietoudun huiviini ja mies laittaa vielä omansa jalkojeni päälle ja huomauttaa, että näytän huvittavalta kasalta villatuotteita. Jokaisen hakemansa lasillisen jälkeen mies istuu lähemmäs minua. Ei haittaa. Yh-tään. 

Olen huomannut, että tykkään käydä treffeillä enemmän englanniksi kuin suomeksi. Koska käytän englantia nykyisin niin paljon, siitä on tullut hyvin arkinen kieli. En enää ajattele suomeksi ja käännä sitä päässäni englanniksi, ajatukset tulevat suoraa oikealla kielellä. On myös paljon sanontoja, jotka toimivat paremmin englanniksi ja juttuja jotka ovat vaan hauskempia tällä kielellä.

Myös unimaailmani on välillä englanninkielinen. Ja muutenkin outo. En muista juuri mitään unia, joita olen viime aikoina nähnyt, mutta melkein joka yö herään siihen, että olen aivan hiestä märkä ja ottanut villasukat pois jalasta. En tiedä mitä alitajuntani käsittelee, mutta jääkylmässä talossa se ei oikeastaan haittaakaan.

Nämä treffit eivät sisällä hauskaa tarinaa, jonka voisin jakaa. Nämä treffit sisältävät vain seuraavanlaisia ajatuksia päässäni: 

Miten huippu tyyppi! Miten mahtavaa että sinä outona iltana rohkaistuin ja menin juttelemaan sille! Tästä lähin teen aina spontaaneja ja rohkeita päätöksiä! JESSS!

Ilta on ihana. Olo on ihana. Mies varsinkin on ihana. Kaikki on luontevaa ja kivaa.
Olemme molemmat töissä luovalla alalla, meitä yhdistää myös täysin samanlainen huumorintaju ja se, että olemme muuttaneet tähän vieraaseen maahan täsmälleen samaan aikaan. Yhtäkkiä unohdan kaiken sen, mistä olen ahdistellut viimeiset neljä kuukautta. Unohdan myös jokaisen epäonnisen suhteen ja säädön, aivan kuin joku klikkailisi ne roskakoriin ja sitten antaisi komennon: Tyhjennä. Kerron aikovani järkätä bileet, koska pian on Suomen itsenäisyyspäivä. Mies kertoo haluavansa tulla sinne muutaman ystävänsä kanssa ja kertoo jo mitä aikoo tuoda mukanaan. Hän kutsuu minut vuorostaan toimistonsa bileisiin.
Ennen kuin otan taksin kotiin, mies suutelee minua vartin
tai tunnin, en ole ihan varma. 

 Viestittelemme seuraavana päivänä kaikkea kivaa ja sitten kahden päivän kuluttua, kun mies on tykännyt jokaisesta Instagram –kuvastani, kysyn häneltä milloin tapaisimme uudestaan. 

En saa viestiin ikinä mitään vastausta. 

----

Sometimes life is like a romatic comedy. Sometimes just a tragedy. 

Share

Pages