Ladataan...
visual diary

Eräs tärkeä pikkumies (eli kummipoikani) täyttää pian kaksi vuotta. (Ja kas, minä en ole vanhentunut ollenkaan!)

Sain kummitehtäväksi suunnitella hänelle synttärigrafiikat.

Eli jotain söpöä kutsukorttiin ja lisäksi kattoon ripustettavia viirejä.

Oli kyllä paras työtehtävä pitkiin aikoihin!

-----

Tällaista voisin tehdä myös tilauksesta. Vink vink.

-----

I designed some graphics for my nephew´s birthday. Best job ever!

Share
Ladataan...

Ladataan...
visual diary

Minulla on ollut elämässäni erilaisia värikausia.

Ensin oli harmaa kausi, sitten punainen kausi ja viimeisimmäksi vihreä kausi. Sitten sain väriöverit yhden värin liikakäytöstä. Nykyisin lempivärini ovat lohenpunainen ja musta, varsinkin yhdessä. Ja kaikki muut roosan, korallin ja lohenpunaisen sävyt. Kirkasta pinkkiä taas vihaan. Ja tummansinisestä tulee vaan laivasto-olo.

Oranssia taas en ole ikinä oppinut käyttämään. Myös pomoni vihaa oranssia. Aina kun ehdotan mitä tahansa oranssin sävyä, hän sanoo: näyttää kivalta, mutta oisko joku muu väri kuitenkin.

Mutta sitten tulee suosikkivaatebrändini Nanushka ja esittelee tällaisen malliston:

Joo, roosan ja harmaan sävyjä MUTTA myös tummaa sinistä ja oranssia. Ja keltaista. Oh.

Mutta juuri tämän näköisenä haluan hengailla kesäkaduilla 2015.

(Ja plus vielä se että mallin maantienvärinen tukka näyttää myös just ihanalta.)

-----

Loving the spring collection of my all time favourite brand Nanushka.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
visual diary

Ihana koruidea.

Ei vaan omalla tekstillä, myös omalla käsialalla.

Caitlyn Minimalist tekee korun oman (tai jonkun muun) käsialan perusteella.

Mulla on heti sata ideaa! Kuinkahan monimutakista typografiaa voisi piirtää? Tahtoo kokeilla!

-----

Caitlyn Minimalist creates jewelry from your own handwriting. So cool!

Share
Ladataan...

Ladataan...
visual diary

Kiitos hurjan suuresta osaanottajamäärästä bareMinerals -arvontaan.

Mieluusti olisin arponut starter kit:ejä vaikka kuinka monelle, koska mineraalimeikkien kokeilu tuntui kiinnostavan todella monia. Tällä kertaa random.org arpoi sen nimimerkille yona.

Tarkkaile meiliäsi, otan pian yhteyttä.

-----

Share
Ladataan...

Ladataan...
visual diary

Viime syksynä taloyhtiömme pihaan hankittiin roskalava, jonne sai viedä kaiken ylimääräisen tavaran. Näin tilaisuuteni tulleen ja päätin hankkiutua eroon vanhasta tuplaleveästä runkopatjastani. Patja oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta jotenkin koskaan uuden patjan hankkiminen ei ollut ensimmäisenä listalla.

Uusi patja vai tyttöjen miniloma Kööpenhaminaan? No tietty se miniloma. Lisäksi olin lukenut että kovalla patjalla nukkuminen oli hyväksi selälle. Selkä ei valittanut, joten patja pysyi.

Sinä iltana kun roskalava oli saapunut, otin patjasta tiukan otteen ja yritin roudata sen pihalle. Sehän painoi kuin synti eikä meinannut mahtua edes ovesta ulos. Ensin muistelin mielessäni sitä hauskaa Frendien jaksoa jossa Ross ja Rachel yrittävät tunkea liian isoa sohvaa rappukäytävässä eteenpäin. Oma tilanteeni oli aika sama, mutta siitä puuttui nauru ja Ross. Minähän tietysti näytän aivan Rachelilta (näin joku humalainen mies kertoi kerran kello neljän narikkajonossa).

Tuskaisen äheltämisen jälkeen sain kuin sainkin patjan roskalavalle (tai itse asiassa sen viereen), kädet täyteen haavaumia ja käsilihakset kipeäksi viikoksi.

Kerroin episodista myöhemmin ystävälleni, kun pohdimme miksi on niin vaikea pyytää apua. Mikset pyytänyt niitä sun naapurin hottismiehiä apuun? ystäväni kysyi. Hyvä pointti.

En kehdannut, koska se patja oli vanhan ja kuluneen näköinen.

Niin mutta sä olit viemässä sitä ROSKALAVALLE.

-----

Tunnustan. Kärsin sairaudesta nimeltä Itsenäisen Naisen Syndrooma. Eli yksinkertaisesti sanottuna: En osaa pyytää apua.

Olen miettinyt tätä asiaa paljonkin lähiaikoina. Joudun joskus pyytämään apua ystäviltäni, jos tarvitsen esimerkiksi kissanhoitajaa. Aina se on yhtä vaikeaa. Tai jos joskus tarvitsee autokyytiä, näin kortittomana ja autottomana ihmisenä. Saatan pohtia monta päivää, kehtaisinko pyytää autoa omistavaa ystävää avuksi. Useimmiten otan sitten taksin. Kerran olin 39 asteen kuumeessa ja menin itse apteekkiin. Edes kassajonossa melkein pyörtyminen ei auttanut muuttamaan tapojaan.

Mutta miksi? Sen kun tietäisi.

Oma yhdeksänkymppinen mummoni tippui juuri joulun alla pöydältä murtaen jalkansa, koska oli ollut ihan pakko yksin ripustaa jouluvaloja kattoon, juuri sillä sekunnilla. Kuulostaa aika tutulta. Ainahan ulkomaalaiset päivittelevät myös sitä, miten suomalainen menee kuulemaan vakavan sairauden diagnoosinkin yksin, kun muualla tueksi otettaisiin suurin piirtein koko suku.

Mutta ei, tässä sairaudessa oleellinen asia on se, että kaikki pitää hoitaa itse. Ihan kaikki. Oli se sitten lampun ripustaminen kattoon (korkkarit jalkaan ja pöydälle kipuamaan), hankala dilemma töissä tai kyyti lentokentälle. Itse pitää hoitaa. Muistan myös miten suunnattomasti mua ärsytti silloin kun seurustelin, jos mies yritti ehdottaa kauppakassien kantamisapua. Ei, osaan kyllä ostaa juuri sen verran minkä jaksan itse kantaa. En ole mikään heikko nainen.

Tässähän se menee pieleen.

Avun pyytäminen kun ei automaattisesti ole heikkouden osoitus. Ja tämä ei toimi toisin päin: oikeastaan pidän siitä, jos joku pyytää multa apua johonkin. Olen taittanut ystävieni graduja ja CV:tä nätimpään ulkomuotoon, lyhentänyt farkkujen lahkeita, photoshopannut heidän kuviaan, ollut kokoamassa keittiöitä ja hoitanut kissoja ja lapsia. Enkä ole koskaan pitänyt heitä heikkoina tai avuttomina. Tietenkään.

Tässä siis asia, jota yritän tänä vuonna opetella: Avun pyytäminen on ihan ok.

-----

Onko muita vähän liian vahvoja itsenäisiä naisia (tai miehiä)?

-----

I´m suffering from a condition called Strong Independent Woman syndrome.

In other words: asking for help seems to be impossible for me. I know it´s really stupid and this year I´m trying to get rid of this habit.

 

Share
Ladataan...

Pages