Ladataan...
visual diary

 

 

Tämä kuva rakkaasta Lissabonistani kertoo paljon.

On aika täydellistä asua kaupungissa, jossa on helmikuussa kukkivia puita, vihreää nurmikkoa ja päivisin keväisen aurinkoista ja ihanaa. Voi istua ulkona ilman kaulaliinaa, juoda puolentoista euron viinimukillisen kioskissa ja ajatella: voi mikä taivas. 

Sitten kun kuvaa katsoo vähän tarkemmin, huomaa myös sen, että kukkivan puun taustalla on homeinen seinä. Eikä se ole ainoa homeseinä tässä kaupungissa. Homeseiniä on aivan joka puolella, ulkona ja sisällä. Olen asunut Lissabonissa viidessä eri asunnossa, joissa kaikissa on ollut mustaa hometta. Kesäaikaan homma on ihan siedettävissä kantimissa, mutta kosteat ja viileät talvet saavat homeen villiintymään. Ja kun pesee sitä hometta seinästä ja ikkunanpielistä pari kertaa viikossa, alkaa suoraansanoen vituttaa.

 

 

Ihmisillä on myös jatkuva yskä, Lisbon cough tai koko talven kestävä kurkkukipu. Olen menettänyt kaksi kertaa ääneni päiväkausiksi saman asian vuoksi. Muuttaminenkaan ei auta, hometta kun on kaikissa asunnoissa, uusissa tai vanhoissa. Tai ainakaan en ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka kotoa sitä ei löytyisi. Kauhutarinoissa on myös ikkunalaudalla kasvavia minisieniä. Jos kaikkea keittiössä säilytettävää ei pakkaa tuplamuoviin, syö kaiken sitten kivan kostean nihkeänä. Valmiiksi kosteaan vessapaperiin tottui suht nopeasti. Paikallisia ihmisiä home ei tunnu haittaavan, me expatit sen sijaan puhumme siitä koko ajan. 

Kostea ilma on tietty ihana hiuksille, ne laineilevat eivätkä kuivetu, samoin iho on hyvässä kunnossa läpi vuoden. Kroppaakaan ei tarvitse rasvailla joka suihkukäynnin jälkeen.

Mitä home sitten tekee ihmisen sisuskaluille, sitä en halua edes ajatella. Täytynee kai vaan istua ulkona ja katsella sitä aurinkoa, miettimättä liikoja. (Vaikka oikeasti mietin tätä asiaa aika usein). 

 

----

 

Home sweet home seems to be the perfect title for this photo, since home in Finnish meand mold.
And we have that a lot here in Lisbon. 

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Ikisuosikkini, kuosimestari Rifle Paper co teki yhteistyömalliston kenkämerkki Kedsin kanssa.

Ja kuinka ihanilta ja keväisiltä nuo kengät näyttääkään. Lissabonissa oli eilen aurinkoista illalla kuudelta eikä tarvinnut kaulaliinaa. Se tuntui käsittämättömäm ihanalta!

(No sitten tulin sisälle jäiseen asuntooni ja verhouduin tuplavillapaitaan ja keitin teetä. Hah). 

 

 

Tälle mallistolle lisäpisteet superkauniista kenkälaatikosta. 

 

Rifle paper co tekee myös kauneimpia paperijuttuja ikinä. 

 

----

 

Loving this collaboration between Rifle Paper co and Keds. 

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Eräänä tiistai-iltana kävelen kotiin kymmenen maissa, tukka likasena ja jalassa (city)kumpparit. Olo on rähjäinen ja väsynyt, mutta kahden viinilasillisen rentouttama.

LINDA MADMOISELLE,

kailottaa kadulla joku mies niin kovaa kohdallani, että viereisen ravintolan jonokin sen kuulee. Minua alkaa spontaanisti naurattaa ääneen, koska tilanne on niin huvittava.

Toivotan miehelle hyvät yöt ja jatkan matkaani.

Sitten tajuan, ettei kukaan ole aikoihin kehunut minua ollenkaan. Siksi kai jopa tuntemattoman huutelu tuntuu joskus kivalta. (Ei aina, mutta joskus). Flirttaanhan itsekin kahvilanpojalle, joka muotoilee kofeiiniannokseni päälle sydämen.

Kun kirjoittelee graduaan yksin yksiössään, piilossa muulta maailmalta, tipahtaa aika hyvin normiarjesta pois. Kun ei seurustele, ei kukaan jatkuvasti kerro sinun näyttävän ihanalta. Kun ei pese hiuksiaan neljään päivään, alkaakin näyttää siltä, ettei kenenkään pitäisikään sanoa mitään positiivista tästä lookista.

 

 

Sulla on tosi kiva kuvitustyyli, sanoo tosin aiemmin illalla se tyttö, jonka kanssa juon viiniä. Hänellä on portugalilainen blogi, jonne hän haastattelee (muun lisäksi) Lissaboniin muuttaneita ihmisiä.

Sellaisia kuin minä. Niitä ihmisiä, jotka jaksavat ihmetellä appelsiinien maukkautta (tämän joudun selittämään hänelle hyvin tarkasti, koska portugalilainen ei vain käsitä sitä, miten appelsiini voi olla kuivakka ja mauton) ja sitä valoa, joka lankeaa Lissabonin ylle kesäiltoina, siinä tunti ennen auringonlaskua, jolloin koko kaupunki näyttää pastellinväriseltä elokuvalavasteelta.

Ja niitä ihmisiä, jotka pitävät siitä ajatuksesta, ettei kaikki elämässä ole niin kamalan vakavaa. Joskus voi huudahtaa ääneen jotain outoa keskellä katua, joskus taas mykistyä ihan täysin (tästä lisää myöhemmin).

Toisinaan suuttua kaikesta, joskus taas hymyillä kaikille. Kun sellaista se vaan on.

Aika vaihtelevaa. 

 

----

 

I was featured in lovely Cityodes -blog recently.

 

 

 

Share

Pages