Leuka rinnassa, katse maassa

Hei.

 

Toivotan sinut täten varautuneesti tervetulleeksi lukemaan kirjoituksiani. En ihan uskalla katsoa sinua (ainakaan silmiin). Onneksi on tämä netti, niin ei tarvikaan. Sinussa ei varmasti ole mitään vikaa, mutta itteni takia tässä hävettääkin. Hävettää alkaa kirjottaa blogia (Onhan tämä nyt vähän noloa. Tiiättehän, kun kaikilla on nykyään blogi).

 

Ja blogissa pitäis kaikki olla ihanaa ja kaunista ja suotuisaa. En kuitenkaan halua lisätä kollektiivisia paineita täydellisen elämän illuusiosta kuvilla aamusmoothieistani, lomamatkoistani tai vaatevalinnoistani. Haluan jutella sinulle asioista, jotka menee pieleen minun elämässä. Asioista, joita en uskalla sanoa ääneen, koska hävettää. Hävettää niin moni asia joka päivä niin lukuisina hetkinä, että se on välillä ihan uskomatonta. (Tänään hävetti muun muassa se, kun vaihdoin Facebookissa vanhan kuvan uudelleen profiilikuvaksi ja se sai uusia tykkäyksiä.)

 

Tämä on blogi epäonnistumisille, kiusallisille sosiaalisille tilanteille, joissa ei tiedä mitä sanoa ja inhimilliselle olemiselle. Täällä aion opetella sanomaan ääneen niitä asioita, joita muuten pitäisin sisälläni. Se kun ei ilmeisesti pidemmän päälle ole hyväksi ihmiselle.

 

Lyhyesti (koska en tiedä mitä sanoa) minusta: Olen nuori ja neuroottinen. Pelkään elämää ja viime aikoina myös sitä, että olen menettänyt huumorintajuni. Minulla on viisikymppisen sielunmaisema ja taipumus täydellisyyden tavoitteluun.

 

Teen aina kaiken oikein, mutta mikään ei silti tunnu onnistuvan. Katsotaan miten tämän kanssa käy.