Horroksesta heräilyä
No niin, nyt olisi jonkinasteisesta horroksesta heräilty. Olisiko sen horroksen syy ollut sitten lentopallokaipuun aiheuttamat ajoittaiset kiukku-/turhautumis-/itkukohtaukset (kyllä, itku) ja se, että erinäiset liikuntaturhautumiset vain sylkivät itseään ulos näppäimistölle joka kerta kun yritin kirjoittaa. Tai ehkäpä syynä olisikin ollut äärimmäiset hektiset ja jäätäviä työpäiviä sisältäneet viimeiset kolme viikkoa sekä niiden aiheuttama infernaalinen väsymys. Tai sitten se naputtava ääni takaraivossa, että sulla on hei lusmu vieläkin yksi tehtävä palauttamatta (oikeasti hävettää jo, mutta ainakin on tullut huomattua että työn ohella opiskelu ei toimi. Nyt teksti on jo hahmottunut päässä ja se pitäisi vain naputella, mutta palautus ahdistaa, kun en keksi tarpeeksi kaunista ja pahoittelevaa anteeksipyyntöä puolitutulle lehtorille). Tai ehkä sen horroksen, liikunta-asioiden, väsymyksen, aikaansaamattomuuden, kroonisen hartiajumin, huonon nukkumisen ja yleisen itkuherkkyyden takaa löytyykin jotain yhteistä; alkuraskaus.
Niin, täällä voidaan tosiaan melkoisen paksusti. Marraskuussa tässä sirkuksessa on siis jo kuusi jäsentä (jos mies saisi tahtonsa läpi niin seitsemän, mutta toistaiseksi olen pysynyt kiitettävän lujana jatkuvasta koiranpentuspämmäyksestä huolimatta). Kaikki on mennyt tätä järkyttävää väsymystä lukuunottamatta hienosti ja ensimmäiset ”hei saanko kysyä”- kommentit on kuultu. Ainoa mikä hiertää ja pahasti on tuo treeni.
Juuri kun pääsin treenin kanssa kunnon zen-asteelle, koko systeemi pyöräytettiin uusiksi (tekstiä kirjoittaessa olin siis jo raskaana). Massiivista, lähes 2 kuukauden totaalista taukoa venytti alkuraskauden pahoinvointi ja väsymys vielä pari viikkoa flunssien jälkeen, mutta sen jälkeen olisin periaatteessa voinut liikkua ihan normaalisti. Huom. periaatteessa. Totuus on nimittäin se, että mä oon ihan pihalla, erityisesti salilla. Hypyt jouduin jättämään heti tuolloin huhtikuun lopussa pois, joten kaikki lempparit jalkarääkit (sarjojen päälle tehdyt loikkaharjoitukset, aitahyppelyt sun muut) oli heti pois laskuista. Takakyykky alkoi tuntua kaikinpuolin äärimmäisen epämiellyttävältä jopa pienillä painoilla, joten siinä oli toinen tuttu ja hyväksi todettu liike. Muita tässä vaiheessa matkasta tippuneita ovat etukyykky, maastaveto (ihme kyllä suorin jaloin onnistuu, saapa nähdä kuinka kauan), rinnalleveto+työntö, penkkipunnerrus sekä punnerrukset suorin jaloin, lankku, kaikki vatsallaan tehtävät selkäliikkeet ja vatsarutistukset (sekä vinot että suorat). Ööh, luettelinko juuri lähes kaikki tutut liikkeet joita olen salilla tehnyt? Jäljelle jää enää pari selkäliikettä, ojentajat ja hauikset, askelkyykky(kävely) sekä istuen tehtävä jalkaprässi (ja ilmeisesti sitäkään ei enää puolivälin eli vajaan kuukauden päästä voi tehdä).
Että ööh vaan tosiaan. Salillelähtö turhauttaa, suoraansanottuna tuntuu että paskaako minä sinne menen kun en kuitenkaan voi mitään sille että lihakset surkastuu pois marraskuuhun mennessä ja saan aloittaa jälkitarkastuksen jälkeen koko kahden vuoden työn alusta. Että sama kai se on nakella tuota 8 kilon kahvakuulaa ja unohtaa kaikki kaksinumeroiset painot loppuelämäkseni. Vaikka tiedän järjellä, että eihän se niin mene, ja että yläkroppaliikkeiden painot ovat ihan samat kuin ennenkin, niin ai että turhauttaa. Olen juuri tottunut siihen, että liikunnan ja treenin saralla voin tehdä mitä huvittaa, hyppään korkealle, nostelen isoja painoja ja reisien kaari näyttää aika todella erilaiselta kuin vielä pari vuotta sitten, joten kyllä kuulkaa syö naista kun yhtäkkiä joutuu kuntopiirissä korvaamaan hyppyliikkeet mummoversioilla ja unohtamaan täksi kesäksi rakkaat loikkaharjoitukset.
Ja lentopallo, minulla on ikävä. Niiiiiiiiin ikävä. Harmittaa myös se, että koska ensi kaudelle ei saatu sarjajoukkuetta kasaan, olisin ehtinyt pelaamaan pesäpalloa ja jalkapalloa, mutta juu ei.
Mutta lopussa kiitos seisoo, ja kyllä edes pienellä liikerepertuaarilla, pitkillä kävelylenkeillä, pyöräilyllä ja tuolla kuntonyrkkeilyllä päästään pitkälle. Että tämä 2-4 kertaa viikossa on ihan kelpo liikuntatahti ja jos vain saan näin jatkaa syksyyn saakka, niin ai että mä olen kaikesta huolimatta oikein tyytyväinen. Sitäpaitsi tässähän on mahtava tilaisuus treenata kunnon hauberi, kun noita hyvältä tuntuvia jalkaliikkeitä ei ihan kamalasti kuitenkaan ole.
Todennäköisesti yritän tuolla viimeisellä kappaleella vakuuttaa lähinnä itseäni, mutta samapa se sille.
No niin, nyt on kirjoituslukko taas avattu. Tälle viikonlopulle olisi tiedossa ainakin se salitreeni (jospa tälleen päättäjäisaamupäivänä ei olisi kovin kovaa ruuhkaa), siivousta, pihahommia sekä tänään iltapäivällä kukkien ihmettelyä. Siis kyllä, ilahduin kamalasti jokaisesta kukasta jonka eilen kevätjuhlassa sain, ja ne itsekirjoitetut kortit olivat aivan ihania. Silti tuo melkoisia paineita saada sellaisia kukkia, jotka on tarkoitus a) siirtää ulos ja b) pitää hengissä. Olen aivan järjettömän surkea kaikessa mihin liittyy multa tai ylipäätänsä mitkään kasvavat vihreät asiat, ja pidän uskomattomana saavutuksena jo sitä, että olen jokaisena tässä talossa asuttuna kesänä saanut mansikat kasvamaan, pysymään hengissä ja vieläpä kasvattamaan marjoja. (Todellisuudessahan mansikat on ehkäpä helpointa ikinä ja siitäkin vähäisestä työstä J on tehnyt osan). Joten ihan pikkasen kuumotti kun sain aivan mielettömän kauniin auringonkukan, joka pitäisi tosiaan siirtää isompaan ruukkuun ulos ja vieläpä hoitaa sitä. Saati sitten siinä vaiheessa kun sain toisen kukan, josta minulla ei ole minkäänlaista hajua mikä se on, mutta olen kuitenkin melko varma että sekin on ulkokukka. No, soitin miehen tädille joka tulee pelastamaan yhden uusavuttoman äiti-ihmisen. Jokaisella pitäisi olla oma Elli, niin maailma olisi paljon parempi paikka.
Mutta joo, eipä tässä. Alan valua pikkuhiljaa autoon ja sinne salille. Yritän palailla aiheeseen vähän aiempaa useammin.