Pakomatka tenttikirjapuudutuksesta

Luin Puutalobabyä pitäessäni lukutaukoa (pakoillessani  tenttikirjoja)  ja juutuin tähän juttuun. Vanhoissa valokuvissa on aina jotain, etenkin jos ne eivät ole omia. Keitä nuo ihmiset ovat, miksi juuri tämä tilanne on kuvattu, missä kuva on otettu? Epäilemättä intoni tuijotella vieraiden ihmisten valokuvia liittyy siihen samaan tirkistelynhaluun, johon tositv-ohjelmat vetoavat. Ei sillä, että kuvista välttämättä löytyisi mitään skandaalinkäryistä tai paljastavaa, mutta dokumenttina eletystä elämästä ja arjen tapahtumista ne kiehtovat.

Aina silloin tällöin kirpputoreilta voi löytää muiden ihmisten valokuva-albumeita. Tunnen niihin aina vetoa, mutta samalla niissä on jotain loputtoman surullista ja ehkä vähän karmivaa. Jonkun toisen muistot levällään, myynnissä, irrallaan siitä elämästä, jonka kuvia ne pitävät sisällään.

Kristaliina muistelee jutussaan lapsuudenkotejaan ja kirjoittaa kaipuustaan niihin. Itse olen aina asunut kerrostalossa, vuokra-asunnossa. Ensimmäistä en edes muista, koska muutimme sieltä pois kun olin vielä vauva. Elämäni toisesta vuokra-asunnosta tuli minulle se, joka on lähinnä lapsuudenkotia, niihin muistoihin liittyy eniten kaipausta ja ikävää.

Nyt kun olen elänyt itsenäistä elämää muutamia vuosia ja muutellut nyssyköitä ja pussukoitani muutaman kerran opiskelijakämpästä toiseen, olen alkanut käsittää jotain siitä, mikä minulle tekee kodin. Se ei ole riippuvaista paikasta, ei kalusteista eikä edes muistoista. Se on jotain muuta, mukana kulkevaa. Valokuvieni kodit näyttävät lähinnä vierailta, hieman kylmiltä ja etäisiltä, toiseen aikaan ja elämään kuuluvilta.

Minulle vanhat valokuvat ovat ehdottomasti paperisia, vähän rypistyneitä ja sopivasti, tunnelmallisesti haalistuneita. Ei ole sattumaa, että monet kamerapuhelinten kuvaohjelmat mahdollistavat valokuvien vintage-käsittelyn.

Haalistuneessa ja väreiltään vääristyneessä kuvassa aika on hyvin selkeästi läsnä, se on patinoitunut kuvaan pinnan kemiallisten (tai digiaikana keinotekoisten) muutosten seurauksena. Maalaustaiteessa patina, eli tummentuminen,  on usein merkinnyt teoksen aitoutta, sitä että teos on oikeasti vanha. Patina valokuvissa herättää nostalgiaa, ajatuksia menneestä ja kaipuusta siihen, johon ei enää ole pääsyä.

Jutun kuva camera obscurasta täältä.