Torstai oli toivoa täynnä. Ja hampurilaisia.

Stressiä ja elämisen yleistä vaikeutta lääkittiin torstaisen jokirantakäyskentelyn aikana kahvilla, taiteella ja hampurilaisilla. Lyömätön yhdistelmä, jonka kruunasi aurinko, ihana, kaunis, silmiä kirvelevä aurinko! Kevät, kevät! 

Keväinen, hitaasti kalvakkaasta hohteesta keltaiseksi paahteeksi muuttuva auringonvalo on ehkä parasta ikinä. Mutta kevät on myös ahdistuksen aikaa. Tilinteon hetki, se hetki jolloin tajuaa, että se yksi tekemättä jäänyt juttu on poikinut seurakseen toisen, ja toisen… Ja sitten on kesä. 

Onneksi gallerioihin on niin helppo paeta sitä kaikkea tekemättömyyttä.

***

Torstai sattui sopivasti olemaan myös Galleria Å:n uuden näyttelyn avajaisten päivä. Anssi Jääskeläisen piirroksia. Hämmentäviä, rujoja, outoudessaan tenhoavia, vakaalla kädellä ja kadehtittavalla taidolla toteutettuja ilmestyksiä. Kauniisti toteutettuja rumiluksia, sellaista jota ei voi olla katsomatta tarkemmin.

Rumuus ei Jääskeläisen teosten kohdalla missään mielessä tarkoita, että toteutus olisi puutteellista. Rumuudella tarkoitan sitä, kuinka hän on kuvannut sellaista, jota normaalisti pidetään kulttuurissamme rumuutena: ryppyisyyttä, outoutta, vanhuutta. Rumuuden pikkutarkalla käsittelyllä hän nappaa katsojan koukkuunsa, saa astumaan lähemmäksi.

Kuva: Galleria Å / Anssi Jääskeläinen 2013.

Rumuus, kauneus, hyvä taide. Kaikki nämä tuntuvat jotenkin kietoutuvan yhteen yhdeksi epäselväksi mössöksi kun puhutaan nykytaiteesta. Tavallaan nykytaiteelle annetaan paljon anteeksi, puutteellinen tekninen taito voidaan kuitata rumuudella tai kommenttina rumuudesta. Samalla siltä myös vaaditaan paljon. Nykytaiteen pitäisi taipua jos jonkinlaiseen tehtävään, parantaa maailmaa, ottaa kantaa ja olla tulkittavissa, selkeästi ja ymmärrettävästi.

Jos taide on liian selkeää, se ei ole tarpeeksi haastavaa. Se saattaa jopa lähennellä (kauhistus!) populaaria kulttuuria. Jos taide on liian haastavaa, eikä avaudu heti ensi katsomalla, se on roskaa. 

Taide ja kulttuuri on se alue, jolla jokainen on asiantuntija. Mielipide on aina validi, koska se perustuu omaan kokemukseen ja makuun ja mausta ei voi kiistellä. Ja siltikin siitä kiistellään. Mitä on hyvä ja oikeanlainen nykytaide, mikä ylipäänsä on nykytaidetta?

Vallalla tuntuu edelleen olevan ajatus, jonka mukaan on olemassa jokin yksi, nykytaiteen kriteerit täyttävä suuntaus jonka ulkopuolelle jäävä taide on roskaa. Ihan vaan tiedoksi: ei sellaista suuntausta ole. 

Ja se juuri on niin hienoa. Taide pakenee aktiivisesti kaikenlaista lokerointia, mapitusta ja järjestelyä. Toki siitä voidaan hahmotella vaikkapa erilaisia  kausia, mutta koskaan sekään ei ole aukotonta ja aina jokin haraa vastaan. Taide ei aina selity ihan helposti, siksi se on niin rakastettavaa. Ja samalla niin raivostuttavaa.

Hyvä, kaunis, ruma, huono. Kaikki toteamuksia, jotka eivät sinällään ole kiinnostavia. Se kuitenkin on kiinnostavaa, MIKSI jokin nähdään hyvänä, huonona, kauniina, rumana? Miksi jokin ilmiö herättää niin paljon keskustelua ja mielipiteitä? Miksi meillä on niin korva tarve sanallistaa jotain joka on sanallistamisen ulkopuolella? Miksi taidetta pitää selittää?

***

Vinkki: paras tapa harjoitella sitä f*n kävelymeditaatiota, sileäpohjaiset kengät äkkijäätyneellä kevätkadulla.