Kun tulen töistä kotiin ja sohvalla odottaa syyttävä pino esseekirjoja

käytän ensin muutaman tunnin ”palautumiseen” eli koiravideoille nauramiseen, jonka jälkeen pakolliset päiväunet, jonka jälkeen kirja sylissä tuijotan ikkunasta ulos ja mietin, että tämänkin olisin voinut tehdä silloin vuosi sitten, kun hain ohjeistuksen kyseiseen esseeseen. Joku voisi ajatella, ettei vuoden myöhässä laahaavaa työtä edes kehtaa palauttaa, mutta tässä vaiheessa olen jo ohittanut moisen häveliäisyyden. Sama viileä välinpitämättömyys ja passiivisaggressiivisuus pätee myös laatuvaatimuksiin.

Työpäivää piristi puhelu oppiaineen amanuenssilta, joka tiedusteli joko harjoittelupaikka on löytynyt, ”kun meillähän on tämä oppiaineenkin paikka…”. Haa! Voiko olla, olenko tehnyt niin suuren vaikutuksen kurjilla ja rimaa hipovilla tenttivastauksilla ja myöhästelevillä esseilläni, että olen saavuttanut jonkinlaisen erityisaseman laitoshenkilökunnan sydämissä? Ihana, pörröinen fiilis, vaikka en ollut kyllä edes paikan hakemista ennen tätä harkinnut. Mutta kun kerran töihin asti soitellaan, niin mikä jottei!

Totuus paljastui heti sähköpostiluukun auetessa. Saman kalastelun on kokenut kokonainen kööri opiskelijakollegoita. Pörröisyys, ominaisuus joka jääköön trampoliinikoirille.