Selvisin perjantaisesta tentistä ihan mukiinmenevästi, innostuin kysymyksistä ja osasin jopa ottaa rauhallisesti. Vähän harmittaa, että en ehtinyt opiskelun aikana kokea legendaarista tenttiä kännissä/krapulassa, mutta ehkä en menettänyt paljoakaan..?

Huhtikuusta tulee hektinen, gradu pitäisi saada esitarkastukseen  kuun lopulla ja toukokuussa kansiin, harjoittelu- ja kesätyöhommat sovittua jaja..  Mutta tänään haluan jakaa kanssanne yhden hienon teoksen.

Pauliina Turakka Purhonen, Manttelimadonna (2008). (kuva täältä)

Manttelimadonna oli esillä Wäinö Aaltosen museossa tekstiilitaiteen triennaalissa 28.9.–25.11.2012. 

Vaikutuin Madonnan olemuksesta, kärsimyksestä, mutta myös suusta ulos työntyvästä kielestä ja kielen pinnan kirjotuista nyppylöistä. Edelleenkään en osaa päättää, onko kieli työntynyt ulos jonkilaisen raivosta tai kärsimyksestä alkunsa saaneen kouristuskohtauksen takia, vai toimiiko se kärsimyksen hysterisoivana aksenttina, ikään kuin kääntäen kärsimyksen farssiksi ja hieman koomiseksi kohkaamiseksi. 

Turakka Purhosen mukaan Madonnan esikuva asuu Ylitornion Matarengin kirkossa. Alkuperäisen manttelimadonnan viittaa tarjoaa suojaa. Turakka Purhosen Madonnan aamutakin sisävuorista sen sijaan löytyy joitain muuta, jotain ilmeisen vaikeasti kuvailtavaa.

Vantaan Laurin nettiartikkelissa Manttelimadonnan aamutakin sisäpuolen kuvataan olevan tyhjä tila, joka on täynnä veriroiskeita. Turkulaisen nettiartikkelissa Madonnasta on kuvattu vain pää.

Löytämässäni kuvassa aamutakin sisäpuolen ”roiskeet” näkyvät aika epäselvästi. Paikan päällä WAMissa teosta katsoessani näin roiskeet pikemminkin haavoina, tai jopa naisen sukupuolisuuden kuvauksena.

Miksi Vantaan Laurin kirjoittaja on kieltänyt Madonnan haavaisuuden ja naiseuden? Olisiko ollut liian nolottavaa kirjoittaa sukupuolisuudesta, vuotavasta naisesta, siitäkin huolimatta että se on selkeästi yksi teoksen teemoista? Yhtä lailla ihmettelen Turkulaisen kuvaa, joka on rajattu teoksen päähän. Rajaus jättää näyttämättä koko Manttelimadonnan idean, suojaavan viitan joka on muuntunut joksikin muuksi, rikki revityksi? 

Madonnan ruumiillisuus, rehevyys ja haavaisuus on ehkä vaikea kohdattava ja varsinkin aiheena vaikea kirjoitettava. Itse koin teosta katsellessani tunnistavani jotain itsessäni, sen voimattoman, päätä punoittavan raivon, ahdistuksen siitä että olen nainen, joskus ihan väärillä tavoilla. Ahdistuksen siitä että annan itsestäni liikaa, mutta en tarpeeksi. 

Ja kuitenkin ne kielen nyppylät. Ehkä pitäisi vähän hellittää, nauraa itselleen enemmän.