Hitaan sunnuntain kävely suuntautui Wäinö Aaltosen museon Kauneudesta -näyttelyyn.

Tuula Lehtinen. Ruusutyyny, 2009.

Sunnuntai kävi hitaalla, koska perjantaina olin antanut kaikkeni tentissä, johon ei olisi kannattanut mennä ja huuhtonut epäonnistumisen karvasta kalkkia alas huurteisella, josta toipumiseen käytin lauantain.

Kävellessäni museolle sain nauttia ihanasta kevätauringosta ja sen seurauksena ei niin ihanasta ilmiöstä jalkakäytävien reunalla. Kyllä, se tiedätte-kyllä-mikä-keskustelu, joka kevät. Yritin ottaa hitaudesta kaiken irti ja harjoittaa kävelymeditaatiota, mutta sen seurauksena tulin tietoiseksi vain kengässäni asuvasta kivestä ja siitä, että toisen kengät kärjestä oli karannut sula vesi sisään. Sieluni kaipasi kipeästi kauneutta.

***

Tuula Lehtinen käsittelee omien sanojensa mukaan kauneutta nimenomaan siksi, että se on ollut nykytaiteessa kielletty aihe. Lehtinen on kokenut nykytaiteen perusolemukseltaan sokkihakuiseksi, rumuudesta ammentavaksi miesten maailmaksi, jota vastaan hän haluaa sotia koristeellisuudella ja kauneudella.

Valokuvaustaitojani kuvaa yksi sana ylitse muiden: johdonmukaisuus. Kuvani ovat aina johdonmukaisesti huonoja. Se ei silti estänyt yrittämästä:

Tuula Lehtinen, Ainon ja Laurin posliinitanssi, 2011.

Yksityiskohta Ainon ja Laurin posliinitanssista.

Itselleni tuli näistä heti mieleen hollantilaiset posliinikaakelit sinisen värin takia. Aino ja Lauri viittaavat taiteilijan vanhempiin.

Tuula Lehtinen, Monrepos II, 2012.

Tuula Lehtinen, Finlandia – Pyhäjärvi, 2012.

Tuula Lehtinen, Ruusujen kehys, 2012.

Vaikka Lehtinen korosti näyttelynsä esittelytekstissä keskittyvänsä kauneuteen ja pintaan vastalauseena mm. nykytaiteen oletetulle poliittiselle aktiivisuudelle, näin silti teoksissa jotain pintaa ja ornamenttia syvempää. Monrepos- ja Finlandia-sarjoissa koristeellisuuteen ja nostalgiseen maisemaan liittyy jokaisessa kuvassa jotain kauneutta häiritsevää, tumma alue, joka särähtää hieman kokonaisuuden vaaleaa ja kepeää harmoniaa vastaan aiheuttaen katsojassa levottomuutta. Finlandia-sarjan kuvia koristavat kukkakuvioiden ja maisemien lisäksi tekstifragmentit, jotka näyttävät olevan viranomaisdokumenteista. Kenen papereita, miltä ajalta? Liittyvätkö tummat särähdykset dokumenttien tapahtumiin?

Erityisesti pidin seinästä ulos työntyvistä, pulleiksi topatuista tauluista ja installaatioista, jotka pakottivat pohtimaan yksityiskohdan ja kokonaisuuden suhdetta. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen näyttely, etenkin jos nykytaide on aiemmin jättänyt arpia kovuudellaan. Kauniskin voi olla syvällistä.

Turun Sanomien juttu näyttelystä.

http://www.youtube.com/watch?v=wjWcF1QJx1Y