”Uutta” ja ”jännää”
Tänään oli huono päivä, joten päätin aloittaa blogin.
Koska en tiedä muodista mitään, olen parhaimmillaankin vain keskinkertainen leipuri ja koska mielikuvitukseni on auttamattoman mustavalkoinen, päädyin kirjoittamaan aiheista, joista tiedän edes jotain. Kuten opiskelusta, taidehistoriasta, taiteesta ja omasta elämästäni yleensä. Vähän jännittää, mutta samalla luotan siihen, että kaikkien jo olemassaolevien, kiinnostavien ja oivaltavien blogien tulvassa omat hajatukseni jäävät jokseenkin katveeseen. Ja hyvä niin, ainakin nyt alkuun. Lisäksi Riikka Pulkkisen sanoin: ”Häpeää voi valella kuohuviinillä Pariisissa”.
Blogin nimi on sekä totta että valetta. Aion valmistua filosofian maisteriksi ja aion tehdä sen heinäkuun loppuun mennessä. Akateemisen tutkinnon valmistuminen ei kuitenkaan tarkoita, että olisin millään muulla elämäni alueella edes raakileasteella. Lisäksi ajattelin uhkarohkeasti jatkaa opiskelijuuttani jatko-opinnoilla, eli liittyä” ikuisten” opiskelijoiden laajaan joukkoon.
***
Istuin noin viikko sitten luennolla kuuntelemassa puheenvuoroja sukupuolen esittämisen estetiikasta. Ajattelin, että tässä nyt olisi se tilaisuus kirjoittaa jotain näppärää ja lähetellä sitä sitten tarjolle johonkin näppärään verkkojulkaisuun. Vähän niin kuin osoituksena siitä, että osaan tuottaa luettavaa tekstiä aiheesta, josta tähän mennessä jo pitäisi osata sanoa jotain kiinnostavaa. Suomalais- ja savolaiskansallisuus minussa pisti kuitenkin jarrut pohjaan: en kehdannut. Sitten keksin bloggauksen. Ehdottomasti mittaamaton nolostumisen uhka, toisaalta ehkä myös onnistumisen mahdollisuus. Palatakseni luennolle..
Taiteilija Tonja Goldblatt esitteli puuhenvuorossaan teoksiaan Dreamcatchers. Olin haltioitunut. Muistin elävästi, kuinka joskus ala-asteen kuvistunnilla olin rakennellut erilaisia esineitä sisältävän laatikon aiheesta murrosikä. Äiti ei innostunut ajatuksestani liittää mukaan parit libresset, en tajunnut miksi. Lopputuloksena oli mustaksi maalatun pahvilaatikon takaseinään kiinnitetty haiseva sukka (sukka, josta lähti sarjakuvamaisia hajuviivoja) ja jotain muuta krääsää.
Goldblattilla avainsana unisieppareissa oli juuri krääsä ja tilpehööri. Hän kertoi, kuinka häntä ahdisti kaupan hyllyillä asuva naisellisen krääsän määrä ja se kuinka krääsä pakottaa naiset tietynlaisiksi. Vaaleanpunaisiksi ja hörselöisiksi. Vastakohtana Goldblatt esitti krääsälle miehisen, metallisen ja kromisen romppeen. Rompe on jotain tarpeellista ja hyödyllistä, krääsä on pinkkiä ja turhaa.
Sieppareita oli kolme, pinkki tyttömäinen, valkoinen hääunelma ja musta viettelys. Kun Goldblatt kertoi, että pinkin siepparin pöksyt on ostettu Seppälän lasten ja nuorten osastolta, jotain naksahti päässäni. Oikeasti, stringit lastenosastolla?
Jäin miettimään sitä, kuinka lasten seksuaalisuutta tai sen puutetta ilmennetään vaateosastoilla väri- ja materiaalijaotteluilla, ja millaista polemiikkia tyttöjen ja poikien erottelu tai yhdenmukaistaminen on aiheuttanut. Onko lapsilla seksuaalisuutta, mitä se on ja kuka siitä saa puhua? Miksi vaatekaupoissa saa myydä stringejä lapsille? Miksi lapset ajattelevat että he tarvitsevat stringejä? Miten kukaan pystyy käyttämään stringejä??
Unisiepparin tarkoitus on suojella nukkujaa pahoilta unilta. Verkko sieppaa pahat unet ja hyvät unet lipuvat siepparin keskellä olevasta reiästä alareunan sulkien kautta nukkujalle. Mielestäni oli enemmän kuin osuvaa, kuinka Goldblattin stringit olivat peittäneet hyvien unien kulkuväylän, jättäen jäljelle vain painajaispöksyt. Sieppareiden metallikehikot olivat taiteilijan kadunvarsilta löytämiä pölykapselin osia, siis miehistä rompetta. Romppeen ja krääsän kärjistys on ilmeinen ja siksi niin herkullinen, pitäähän se osittain paikkansa edelleen.