Hirsutismin mahdottomuus
Muutama vuosi sitten ulkomainen roskalehdistö ja Suomessa hiukan yllättäen Tekniikan Maailma taivastelivat artikkeleissaan tapausta, jossa erään italialaisnaisen ikenissä kasvoi karvaa. Harvinaista se toden totta olikin, sillä jutun mukaan lääketiede tunsi aiemmin vain viisi vastaavaa tapausta. Naisella todettiin PCOS ja karvankasvu tulkittiin yhdeksi sen oireeksi, hirsutismiksi. Jonkinlainen apu vaivaan löytyi e-pillereistä.
Ikeniä ja muutamia muita kehon alueita lukuun ottamatta ihmisen iho on yleensä kauttaaltaan hennon, lähes huomaamattoman pohjakarvoituksen eli velluksen peitossa. Sen lisäksi meissä on niin sanottuja terminaalikarvoja, jotka ovat pidempiä ja paksumpia ja joissa on pigmenttiä. Sitä, paljonko terminaalikarvaa kasvaa ja millä kehon alueilla, säätelee muun muassa hormonitoimintamme.
Vaikka ikeniin ilmestyvät karvat ovatkin äärimmäisen harvinaisia, on hirsutismi silti PCOS:n tavallisimpia oireita. Duodecimin Terveyskirjastossa se määritellään ”naisen liialliseksi karvankasvuksi miestyyppisillä alueilla”. Miestyyppisillä alueilla viitataan esimerkiksi leukaan, ylähuuleen, rintaan ja alavatsaan. Määritelmä kuulostaa kaikessa yksinkertaisuudessaan selvältä, mutta onko se sitä?
Edes lääketiede ei tiedä, missä hirsutismin rajat kulkevat
PCOS aiheuttaa hirsutismia siksi, että siihen liittyy kohonnut androgeenien eli ”mieshormonien” määrä, mikä joillakin meistä kiihdyttää karvankasvua alueilla, joissa ei yleensä kasva kuin satunnaisia haivenia. PCOS on hyvin tavallinen hirsutismin syy, mutta ylimääräinen karvankasvu voi liittyä myös joihinkin muihin sairauksiin – tai sitten sen taustalla ei ole mitään erityistä syytä. Toiset meistä vain ovat karvaisempia kuin toiset.
Hirsutismi onkin malliesimerkki siitä, miten vaikeaa rajanveto ”normaalin” ja ”epänormaalin” välillä joskus on. Jos karvankasvu on liiallista tai ylimääräistä, kuka päättää, missä sopivaksi ja hyväksyttäväksi katsotun karvojen määrän raja menee? Valitettavasti lääketieteelläkään ei ole siihen tarkkaa vastausta. Olisi koko lailla järjetöntä yrittää määritellä sellaista karvantarkkaa rajaa, jonka ylittyessä karvoituksesi voi olla oire sairaudesta: nyt olet vielä terve, mutta yksikin haiven lisää, niin tilanne voi olla jo toinen.
Lääkärit voivat käyttää hirsutismin voimakkuuden arviointiin visuaalista asteikkoa, jonka perusteella karvoituksen voimakkuus voidaan ainakin pisteyttää. Silloin on mahdollista määritellä myös pisteraja, jonka ylitys tarkoittaa, ettei karvakasvu ole enää ”normaalia” vaan merkki hirsutismista. Sama asteikko ei tosin sovi kaikille, sillä karvoituksen tyypillinen määrä vaihtelee esimerkiksi etnisten ryhmien välillä. Myös karvojen poistaminen vaikeuttaa hirsutismin voimakkuuden arviointia.
Joka tapauksessa kyse on sopimuksenvaraisista rajoista, jotka voisivat olla jotain muutakin. Hirsutismi itsessään ei nimittäin ole vaarallista: sen taustalla usein oleva hormonihäiriö voi hoitamattomana aiheuttaa haittaa fyysiselle terveydelle, mutta karvat ovat vain karvoja. Niiden poistamisella pyritään hallitsemaan ennen kaikkea psyykkistä ja sosiaalista kärsimystä.
Hirsutismi kertoo normaalin rajoista, mutta vain naisille
Toinen hirsutismin määritelmän tärkeä yksityiskohta on, että se koskee vain naisia. Lääketieteen (binäärisestä) näkökulmasta katsottuna miehillä ei lähtökohtaisesti voi olla liikaa karvoja millään kehonsa alueella – ainakaan joitakin hyvin äärimmäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Naiseksi määritellyn ihmisen kehossa karvat kuitenkin katsotaan jonkin rajan ylittyessä ongelmaksi.
Rajan sopimuksenvaraisuus ja häilyvyys kielii siitä, että hirsutismi on ongelmana vähintään yhtä paljon sosiaalinen kuin se on lääketieteellinen. Karvojen häiritsevyys ei ole sattumaa. Ympäristö rankaisee karvaisia naisia monin eri tavoin: karvat voivat herättää inhoa ja jopa vihaa, ne leimataan likaisiksi ja epähygieenisiksi – tai merkiksi sairaudesta. Rajojen määrittely sille, paljonko naisen kehossa saa kasvaa karvaa on vallankäyttöä, sillä se pönkittää käsityksiämme siitä, miltä ”normaali naiskeho” saa näyttää.
Näin on siitäkin huolimatta, että monet meistä ovat noista rajoista lääketieteen kanssa samaa mieltä. Yhteiskunnan ja kulttuurin normeilla on nimittäin usein tapana tuntua varsin pakottavilta. Ei siis ihme, että tutkimusten mukaan monissa länsimaissa yli 90 prosenttia naisista kertoo poistavansa ihokarvojaan – muiltakin kuin ”miestyyppisiltä” kehon alueilta. Myös lääkärin vastaanotolla hirsutismin arvioinnissa taitaa suurin painoarvo usein olla potilaan omalla kertomuksella siitä, paljonko karvoja on ja kuinka häiritsevältä ne tuntuvat, ei niinkään sillä, kuinka paljon karvaa objektiivisesti katsottuna kasvaa.
Vaikka kokemus karvankasvun häiritsevyydestä ja päätös karvojen poistamisesta tai poistamatta jättämisestä ovat näennäisesti yksilöllisiä, ne eivät synny tyhjiössä. Lääketieteenkään näkemys normaalin ja epänormaalin karvankasvun rajoista ei ole neutraali ja objektiivinen, ja juuri siinä piilee myös hirsutismin mahdottomuus: olemme kovin varmoja siitä, että se on ongelma, muttemme osaa kertoa, mistä se alkaa ja mihin se loppuu.
Lähteitä:
Duodecim Terveyskirjasto: Liikakarvoitus (hirsutismi)
Fahs, B. (2017). Mapping ‘Gross’ Bodies: The Regulatory Politics of Disgust. Teoksessa: Elias, A.S., Gill, R. & Scharff, C. (toim.). Aesthetic Labour: Rehinking Beauty Politics in Neoliberalism. Palgrave Macmillan.
International evidencebased guideline for the assessment and management of polycystic ovary syndrome (2018). Monash University, Australia.
Sirman, S.M. & Pate, K.A. (2014). Epidemiology, diagnosis, and management of polycystic ovary syndrome.
Tondeur, L. (2015). The Construction of Hirsutism and Its Controlling and Disabling Manifestations. Teoksessa: Lesnik-Oberstein, K. (toim.). Rehinking Disability Theory and Practice. Palgrave Macmillan.