Kyyhkysen munia ja maskuliinisia naisia – PCOS:n pitkä historia
1600–1700-lukujen taitteessa Italiassa eli ja työskenteli lääkäri, patologi ja biologi nimeltä Antonio Vallisneri. Hän oli innokas luonnontieteilijä ja tutkimusmenetelmien kehittäjä ja tutki vähän kaikkea strutseista kosteikkokasvillisuuteen ja lähteiden syntyyn. PCOS:n historiassakin Vallisnerilla on osuutensa: hän oli nimittäin ensimmäinen, joka kuvaili monirakkulaisten munasarjojen rakennetta. Hänen mukaansa tällaiset munasarjat olivat normaalia suurempia ja pahkuraisia, kiiltäviä ja vaaleita – kuin kyyhkysen munia. Naiset, joilla oli tällaiset munasarjat, olivat Vallisnerin mukaan nuoria, pyyleviä ja hedelmättömiä.
Vallisnerin kirjoituksista ehti kulua pari vuosisataa, ennen kuin Irving F. Stein ja Michael L. Leventhal vuonna 1935 julkaisivat tutkimuksen, jonka mukaan monirakkulaiset munasarjat ja puuttuvat kuukautiset liittyivät toisiinsa. Tauti nimettiin alkuun Stein-Leventhalin syndroomaksi. Myöhemmin havaittiin, että siihen liittyi myös kohonnut androgeenien eli ”mieshormonien” määrä. Vaikka PCOS ”keksittiin” vasta alle sata vuotta sitten, siitä löytyy kuitenkin jonkinlaisia viitteitä paljon Vallisneriakin kauempaa historiasta.
Jo Hippokrates kirjoitti kuukautishäiriöistä
Varhaisimmat kuvaukset jostakin, missä on saattanut nykylääketieteen näkökulmasta olla kyse PCOS:n oireista, löytyvät jo Antiikin Kreikasta, länsimaisen lääketieteen isänä pidetyn Hippokrateen kirjoituksista. Antiikin ajan käsitys ihmisen elimistön rakenteesta ja toiminnasta oli varsin hatara muun muassa siksi, ettei ruumiinavausten tekemistä pidetty sopivana. Moni onkin varmasti kuullut ”vaeltavasta kohdusta”.
Kuukautisvuodon olemassaolo selitettiin Antiikissa siten, että naisen keho oli hyvin kostea ja kohtu poisti sieltä ylimääräistä kosteutta veren muodossa tasaisin väliajoin. Jos kohtu oli tyhjä ja kuiva, se saattoi lähteä vaeltelemaan ympäri kehoa etsimään kosteutta ja aiheuttaa siinä samalla sairauksia. Hippokrateen ja muiden ajan lääkäreiden mielestä sopivia hoitokeinoja liikkuvan kohdun aiheuttamiin ongelmiin olivat usein avioliitto, säännöllinen seksielämä ja raskaudet.
Vaikka kuukautisista ei nykypäivän näkökulmasta tuohon aikaan juuri mitään ymmärrettykään, voidaan potilaskertomuksista kuitenkin löytää jotain PCOS:aa muistuttavaa. Hippokrates kirjoittaa kahdesta naisesta, Phaethusasta ja Namusiaasta, joiden kohtalo oli kurja. Kumpikin oli saanut lapsen hyvin nuorena, mutta kärsinyt sen jälkeen puuttuvista kuukautisista ja nivelvaivoista. Heille oli myös alkanut kasvaa partaa ja äänikin oli muuttunut miehiseksi. Lääkärit tekivät kaikkensa saadakseen naisten kuukautiskierron taas käyntiin, sillä sen uskottiin parantavan muutkin oireet. Valitettavasti sekä Phaethusa että Namusias kuitenkin kuolivat pian – joko hoidoista huolimatta tai niiden vuoksi.
Emme tietenkään tiedä, oliko Phaethusalla ja Namusiaalla PCOS, mutta ainakin Hippokrateen kuvaus heistä kertoo PCOS:lle tyypillisistä oireista, kuukautishäiriöistä ja karvankasvusta. Samoja oireita oli ilmeisesti muillakin, sillä Hippokrates kirjoitti myös yleisemmällä tasolla naisista, jotka olivat rakenteeltaan rotevia ja ulkoisesti maskuliinisia. Heillä oli Hippokrateen mukaan myös niukat tai lyhyet kuukautiset, eivätkä he tulleet raskaaksi. Kaikille heistä ei kuitenkaan onneksi käynyt yhtä ikävästi kuin Phaethusalle ja Namusiaalle.
PCOS:lla on ollut olemassa jo kauan
Hippokrates ei toki ollut ainoa lääkäri, joka kiinnitti huomiota naisten maskuliinisten piirteiden ja kuukautishäiriöiden yhteyteen jo ennen Vallisneria. Saman ilmiön panivat merkille ainakin 100-luvulla elänyt kreikkalainen gynekologi Soranus Efesolainen, 1100-luvulla vaikuttanut sefardijuutalainen lääkäri Maimonides sekä ranskalainen parturi-lääkäri Ambroise Paré 1500-luvulla. Kyse ei ole ollut pelkästään tapauskertomuksista, vaan lääkärit ovat puhuneet oireista laajempana ilmiönä; Soranus jopa luonnehti kuukautisten ajoittaista puuttumista ”luonnolliseksi”.
Maskuliiniset, kuukautisensa kadottaneet naiset eivät siis liene olleen erityisen harvinaisia historian saatossa, oli heillä nykylääketieteen termein PCOS tai ei. Ymmärrys kohdusta ja kuukautisistakin on onneksi kehittynyt sen verran, ettei hoidoksi niihin liittyviin vaivoihin enää nykyään suositella raskaaksi hankkiutumista (tosin sellaistakin ehdottavista lääkäreistä toisinaan edelleen kuulee). Phaethusan ja Namusiaan tapauksissa Hippokrateen aikalaisineen voidaan toki ajatella olleen myös oikeilla jäljillä: myös tänä päivänä PCOS:n hoidon tavoitteena on usein kuukautiskierron saaminen säännölliseksi.
Hippokrates eli vuosina 460–377 eaa. Ensimmäiset tunnetut maininnat jostakin PCOS:n kaltaisesta oireilusta on siis kirjoitettu jo yli 2000 vuotta sitten, mikä kertoo siitä, että PCOS on ollut olemassa jo pitkään. Vaikka kaikki edellä mainitut lääkärit vaikuttivat Euroopassa, tiedetään nykyisin tutkimuksista myös se, että PCOS:aa esiintyy suhteellisen tasaisesti eri puolilla maailmaa ja eri etnisissä ryhmissä. Geenitutkimusten perusteella tauti voikin olla peräisin jopa yli 50 000 vuoden takaa.
Lähteitä:
Azziz, R., Dumesic, D.A. & Goodarzi, M.O. (2011). Polycystic ovary syndrome: an ancient disorder?.
Battaglia, C. (2003). The role of ultrasound and Doppler analysis in the diagnosis of polycystic ovary syndrome.
Cleghorn, E. (2021). Sairas ja viallinen: naiset lääketieteen historiassa. Bazar Kustannus.
Fessler, D.M.T., Natterson-Horowitz, B. & Azziz, R. (2016). Evolutionary determinants of polycystic ovary syndrome: part 2.
Oxford Reference: Antonio Vallisneri (1661–1731).
Stein, I.F. & Leventhal, M.L. (1935). Amenorrhea associated with bilateral polycystic ovaries.