Vuoden lopussa on aina hyvä katsoa taaksepäin ja muistella kulunutta vuotta ja sen touhuja. Varsinkin näin aikuisena vuodet tuppaavat sekoittumaan epämääräiseksi mössöksi. Olin järkyttynyt, kun katsoin taaksepäin kirjaston launaushistoriaani ja löysin vuoden 2019 ja 2020 lainattujen kirjojen joukosta paljon sellaisia, joita luulin lukeneeni vasta ihan hiljattain, päättyneenä vuonna. Ei voi käsittää.

Vuonna 2021 luin enemmän kirjoja kuin pitkään aikaan. Usein kesken oli kerrallaan kolmekin kirjaa, mutta paljon oli sellaisia, joita jätin surutta kesken. Noudatan nykyisin sääntöä, että ellei kirja ensimmäisten 50-80 sivun aikana ala temmata mukaansa, voin surutta plärätä sen loppuun ja palauttaa kirjastoon. Toki en tällöin laske kirjaa luetuksi.

VUODEN 2021  PARHAAT KIRJAT

Outoja kaloja, Amanda Palo. Lyhyitä, vahvatunnelmaisia kertomuksia ja tuokiokuvia naisten (vai naisen?) elämästä. Odotin aina innolla, että pääsen jatkamaan lukemista, mikä kertoo jo jotakin.

Timanttiaukio, Mercè Rodoreda. Tämä teki suurimman vaikutuksen. Kirja kertoo Kyyhkysnaisen Colometan, selviytymistarinan Espanjan sisällissodan melskeissä. Näkökulma on ennen kaikkea naisen ja äidin. Poliittiselle analyysille tai sankarien ja vihollisten etsimiselle ei anneta kirjassa tilaa. Rakastuin heti kirjan vahvaan ja ainutlaatuiseen kerrontatyyliin.

Kalasatama, Tuuve Aro. Tämä kirja kosketti henkilökohtaisella tasolla. Ihailen kirjailijan kykyä pistää itsensä likoon. Viiltäviä oivalluksia yhteiskunnasta, mielenterveyden hoidon tilasta, taidepiireistä ja LGBTQ+ -yhteisöstä, jotka voivat ärsyttää monia lukijoita.

Kohta voi vähän kirpaista, Adam Kay. Tätä kirjaa lukiessa nauroin ajoittain ääneen. Välillä taas itketti. Eipä kyllä käy yhtään kateeksi NHS:n lääkäreiden osa Isossa-Britanniassa. Ihmetyttää, miten kukaan edes haluaa lääkäriksi tuossa järjestelmässä, joka tuntuu kohtuuttoman epäreilulta ja kuormittavalta. Hirtehinen huumori varmasti auttaa kestämään työn paineita, lukijan iloksi.

Vanessa, Kate Elizabeth Russell. Mielikuvat tästä ovat jo alkaneet haipua, mutta muistan kyllä ajatelleeni, miten tarkkanäköisesti kirjassa kuvaillaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuneen ihmisen psyyken yritystä kieltää tapahtunut. Hienoa, että nykyisin puhutaan enemmän grooming -kulttuurista, joka omassa nuoruudessani 2000-luvun alkuvuosina oli vielä aika lailla tiedostamatonta yhteiskunnassa. Uhria, yleensä haavoittuvaisessa asemassa olevaa teinityttöä, oli ihan normaalia syyllistää hyväksikäytöstä.

Naiset joita ajattelen öisin, Mia Kankimäki. Tämänkin luin ihan alkuvuodesta, joten muistikuvat ovat jo aika hämäriä, mutta japanofiilinä ja historiasta kiinnostuneena minua kiehtoivat kirjan kuvaukset Heian-aikakauden ylhäisten naisten elämästä. Kauneusihanne ainakin oli melko erikoinen mustattuine hampaineen ja nilkkoihin asti ulottuvine hiuksineen.

Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille, Katja Keisala. Kirjassa oli erikoinen kerrontatyyli, joka alkoi loppua kohden hieman ärsyttää. Ainainen katkeruus ja marttyrointi saivat epäilemään kertojan luotettavuutta, mutta mielestäni se tuo vain kirjaan mukavan lisäulottuvuuden. Kirjassa kuvataan tarkkanäköisesti ja hirtehisesti monikulttuurisen avioliiton onnenhetkiä ja kipukohtia, keskittyen lopulta enemmän niihin jälkimmäisiin.

VUODEN 2021 PARHAAT SARJAT

Succession jatkui pitkän tauon jälkeen. Epäilin, onnistuisiko sarja tuottamaan enää jännitystä, kun sen ”juttu” on tullut kahden ensimmäisen tuotantokauden aikana jo niin tutuksi: istutaan kokoushuoneissa tai yksityiskoneissa, puhutaan vallasta käyttäen seksuaalisia kielikuvia, juonitellaan ja käytetään rahaa kuin asetta. Ja onhan sarja jo muuttunut paljon aiempaa ennalta-arvattavammaksi, minkä vuoksi toivon seuraavan tuotantokauden jäävän sen viimeiseksi. Kaudella oli kuitenkin joitakin onnistuneita jaksoja (esim. Kendallin synttärit), jotka tarjosivat myötähäpeää herättäviä WTF-hetkiä ja eksistentialismia. Ja lempihahmoni Tom (ihana Matthew McFadyen) varasti taas shown.

Loki. Rakastan Marvelissa eniten niitä elokuvia ja sarjoja, joissa ollaan avaruudessa, aikamatkustetaan ja sekoillaan multiversumissa, versus ne realistisemmat rymistelut, kuten Black Widow tai Falcon ja Winter Soldier, joista en niin välitä. Siispä Loki osui ja upposi juuri sopivasti siihen nälkään. Ehkä vähän mietitytti, ollaanko Lokia hahmona nyt viemässä liian pehmoon ja sentimentaaliseen suuntaan, mutta Lady Loki ja Owen Wilsonin Mobius onnistuivat pitämään kokonaisuuden kasassa.

WandaVision. Tykkäsin tästä enemmän kuin Lokista, vaikka loppu hieman lässähtikin. Sarjassa oli yksi parhaimmista oivalluksista surusta, jota tulen varmasti ajattelemaan aika ajoin koko loppuelämäni: ”What is grief if not love persevering?”

What If. Marvel-universumin vaihtoehtoisilla todellisuuksilla leikittelevä synkkätunnelmainen animaatiosarja. Osa jaksoista oli tylsiä, mutta muutamia ihan jännittäviäkin mahtui mukaan.

Squid Game. Onnistunutta tv-viihdettä, joka koukutti, järkytti ja surutti. Jakso 6, Gganbu, oli ehkä paras katsomani yksittäinen tv-sarjajakso pitkään aikaan.

This Way Up. Rakastan sitä, että nykyisin on paljon naisten käsikirjoittamia sarjoja, joissa huumorin keinoin käsitellään raskaita aiheita, kuten mielenterveysongelmia ja yksinäisyyttä (ks. myös Fleabag). Ne iskevät omaan kokemusmaailmaan.

Feel Good. Samaa kategoriaa kuin edellinen, lisäksi LGBTQ+ -juttuja, mikä on jees.

White Lotus. En ole ihan varma, rakastanko vai vihaanko tätä sarjaa, eli ei se ainakaan kovin huono voi silloin olla. Mieleenpainuvin hahmo varmastikin äitinsä kuolemaa sureva epävakaa Tanya McQuod (Jennifer Coolidge). Niin paljon ärsyttäviä, vihattavia, mutta lopulta kuitenkin niin inhimillisiä hahmoja. Samastuin ehkä hieman liikaa hotellipomo Armondiin, joka peittää sokerisella hymyllä pinnan alle kätkeytyvän valkohehkuisen raivon ylivaativia asiakkaitaan kohtaan. Varmasti kaikki asiakaspalvelutyötä tehneet tietävät tunteen.

Photo by Claudia Wolff on Unsplash

Photo by Charles Deluvio on Unsplash