Ajatuksia, kun takana on kolme kuukautta ja noin 600 kilometriä työmatkapyöräilyä
Kaikki alkoi siitä, kun toukokuussa huomasin, etten ollut muistanut hakea opiskelija-alennusta HSL:n kausikortilleni ja kesätyöt olivat alkamassa. Päätin, etten ostakaan kallista kausikorttia vaan katson, miten pitkälle kesää jaksan pyöräillä kaikki työmatkat. Jaksoin koko kesän, eli noin kolme kuukautta. Täytyy myöntää, että olen tosi ylpeä itsestäni, vaikka olivathan ne ekat pari viikkoa ihan täyttä tuskaa ja taisi olla vähällä, etten luopunut koko hommasta. Työmatkani oli noin 5,5 km/ suunta, eli päivässä poljin noin 11 kilometriä. Kolmen kuukauden aikana kilometrejä kertyi siis reilut 600, vielä kun tein kaikki vapaa-ajan matkailunkin, kuten kauppareissut, pääosin pyöräillen. Onneksi oli suhteellisen viileä kesä, joten en ollut koskaan ihan täysin läkähtynyt pyöräreissun päätteeksi. Olisi ollut paljon hankalampaa, jos Euroopan hirmuhelteet olisivat ulottuneet tännekin pidemmäksi aikaa kuin pariksi viikoksi.
Tässä joitakin satunnaisia mieleen tulevia huomioita työmatkapyöräilijän näkökulmasta. Mitä siis jäi käteen tästä kolmen kuukauden kokeilusta?
Rahaa säästyi ainakin 200 euroa, kun ei tarvinnut ostaa HSL:n kausikorttia, mikä tietysti on tosi kiva juttu. Toisaalta rahaa olisi helposti palanut saman verran jos pyörä olisi alkanut reistailla ja olisin joutunut viemään sen huoltoon. Pari kertaa jo talutin sen paniikissa korjaamoon kun jostakin keskiön kohdilta alkoi kuulua mysteeriääni, mutta kummallakin kerralla korjaaja vain väänsi lokasuojia parempaan asentoon, mikä ratkaisi ongelman. Pyöräni on jo ainakin kymmenen vuotta vanha, eikä sitä ole tänä aikana kovinkaan monesti huollettu, joten on vain ajan kysymys, milloin jokin sen rakenteissa menee pahemman kerran vikaan.
Olen käynyt lähellä kuolemaa useammin kuin haluan ajatella. Pari kertaa oman möhlimisen seurauksena, mutta suurimmassa osassa tapauksia autoilijan virheen vuoksi. Ainakin kahdessa tapauksessa vaaratilanteen takana saattoi jopa olla tahallisuus, mikä on tuntunut erityisen ahdistavalta, ja tapaukset ovat jääneet painamaan mieltä pitkäksi aikaa.
Yksi vaaratilanne oli sellainen, että ajoin epähuomiossa väärään suuntaan pyörätiellä, eli liikenteen vastaisesti. Pyörätie oli ajoradan reunassa, eli samalla tasolla autoilijoiden kanssa. Olin pysähtynyt liikennevaloihin ja vastaani oli tulossa auto. Kun valot vaihtuivat meille molemmille vihreäksi, lähdin ajamaan tätä autoa vastaan. Järkytyksekseni kuski teki nopean ratinkäännähdyksen minua päin, eli hetken näytti siltä, että auto meinaa jyrätä minut alleen, vaikka olin siis pyörätiellä. Onneksi auto kuitenkin oikaisi viime hetkellä, kun olin jo ehtinyt painautua ihan tien reunaan melkein katukiveystä vasten. Auton ikkunasta näin kuskin virnuilevan minulle. Pitää vain ihmetellä, mitä liikkuu ihmisen päässä, joka saa mielihyvää ajatuksesta, että voisi halutessaan murhata jonkun ajoneuvollaan. Sellaisella kusipäällä ei pitäisi olla ajokorttia ollenkaan. Toinen vakava tilanne tapahtui ihan pari päivää sitten itseasiassa samoissa valoissa (tällä kertaa olin sentään oikealla puolella pyörätiellä), kun valojen vaihduttua vihreäksi lähdin ajamaan suoraan, mutta vieressäni valojen vaihtumista odottanut auto jyräsikin melkein päälleni kääntyessään oikealle. Näistä tapauksista johtuen olen alkanut suhtautua tosi varovaisesti autoilijoihin, sillä tuntuu, ettei merkittävällä osalla ole mitään tajua siitä, miten vaarallista on olla huomioimatta kevyttä liikennettä, ja miten pahaa jälkeä ylimielisestä asenteesta ratissa voi pahimmillaan seurata. Pyöräilykypärä on päässäni nykyisin aina, enkä koskaan kuuntele musiikkia, vaan keskityn kaikilla aisteillani ajamiseen.
Kunto on kasvanut hurjasti, samoin jaksaminen. Ekat pari-kolme viikkoa olivat tosiaan ihan sairaan raskaita ja harkitsin luovuttamista. Onneksi en niin tehnyt. Olen nimittäin saanut nauttia kovan työn tuloksista: olen pystynyt syömään melkein mitä ja miten paljon vaan lihomatta, keho on kiinteytynyt ja olen löytänyt uudelleen lihaksia, jotka olivat talven istumis-ja opiskelu-urakan aikana käytännössä surkastuneet. Olen paremmassa kunnossa kuin moniin moniin vuosiin. Myös työssä jaksaminen on parantunut, ja olo on kotiin pyöräilyn jälkeen virkeä ja energinen. Samaa fiilistä ei olisi tullut, jos olisin möllöttänyt puoli tuntia passiivisesti bussissa ja tuijottanut ulos ikkunasta.
Pyöräillen olen välttänyt julkisten kulkuneuvojen myöhästelyt, liikennejumit ja kanssamatkustajien ärsyttävät naamat. Olen ihminen, jonka verenpaine alkaa aina nousta, kun kohtaan tylyä tai epäkohteliasta käytöstä liikenteessä. Tai bussien myöhästelyjä ja liikennejumeja. En vain osaa suhtautua niihin rennosti ja kärsivällisellä zen -asenteella, tai olla huomioimatta niitä. Pyöräily on itsenäistä ja omaehtoista, eikä tarvitse olla jumissa suljetussa tilassa muiden kanssamatkustajien kanssa. On ihana tuntea kasvoilla tuuli ja tietää, että matka etenee, vaikka välillä jäisikin jumiin joihinkin pitkiin liikennevaloihin. Pyöräily myös usein on se nopein tapa liikkua kaupungissa. Jos olisin mennyt töihin kahdella kulkuneuvolla, kuten reittiopas neuvoo, olisi työmatka kestänyt noin 35-40 minuuttia. Pyörällä nopeimmillaan 23 minuuttia.
Vaikka tämän kokeilun varrelle onkin mahtunut vaaratilanteita, olen kuitenkin tosi tyytyväinen, että siihen ryhdyin. Haastoin itseni fyysisesti ja löysin itsestäni yllättävää voimaa ja kestävyyttä. Voin sanoa todella innostuneeni pyöräilyharrastuksesta, ja olen alkanut pohtia uuden, enemmän pitkien matkojen taittamiseen sopivan pyörän hankkimista jossakin elämänvaiheessa. Yhden hankinnan olen jo tehnyt jatkoa ajatellen: pehmustetut pyöräilyhousut. Toivon niiden lisäävän ajamisen fyysistä mukavuutta sen verran, että pystyn jatkamaan sitä pitkälle syksyyn.
