Mikä on muuttunut vegaaniseen ruokavalioon siirtymisen myötä?
Houkuttaisi vastata otsikon kysymykseen, että eipä juuri mikään. Siirtymiseni enimmäkseen kasviperäiseen ruokavalioon on kuitenkin käynyt aika asteittain, kuten ekasta postauksestani ilmenee. Ensin lopetin lihan syömisen. Söin jonkun reilun vuoden ajan vielä juustoa, maitoa, kalaa ja kananmunia, mutta nekin alkoivat pikkuhiljaa korvautua pavuilla ja tofulla. Nyt olen ollut muutaman kuukauden syönyt vegaanisesti muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta.
Ehkä tuntuu vähän nololta edes tehdä tällaista postausta, jossa käsittelen uuden ruokavalion mukanaan tuomia muutoksia. Onhan vegaanius kuitenkin jo ihan arkipäivää monen ihmisen elämässä, ja tosi monessa blogissa vegaaninen elämäntyyli kulkee mukana ilman, että siitä tehdään sen isompaa numeroa. En siis halua vahvistaa sitä uskomusta, että tämä olisi joku älytön elämänmuutos ja vaikea ponnistus, josta tulee suunnilleen saada joku mitali.
Ajattelin nyt kuitenkin ottaa esille joitakin asioita, joiden olen huomannut olevan erilaista sen jälkeen, kun aloin syödä enimmäkseen vegaanisesti.
Ruokakulut ovat pienentyneet. Tai, sanotaanko näin, että vaikka viikossa suunnilleen se sama määrä rahaa ruokaan, mitä ennenkin, (n. 20-30 € yhdelle henkilölle), koen saavani rahalleni enemmän vastinetta kuin mitä lihansyöjänä. Kasvikset ovat oikeasti aika halpoja, kun tarkkailee kilohintoja, pyrkii ostamaan juuri sen verran, kuin itse tietää syövänsä, ja hyödyntää sesonkituotteita ja tarjouksia.
Makutottumukset ovat muuttuneet. Vanhat ruokahimotukseni esimerkiksi roskaruokaa kohtaan ovat vähentyneet tuntuvasti. Tuntuu, etten vain kaipaa niin paljon rasvaa, suolaa ja sokeria kuin ennen. Sen sijaan, että ostaisin iltaherkuksi sipsipussia tai suklaalevyä, ostankin samalla rahalla vaikkapa pussin kuivattuja taateleita ja banaaneja. Niissä on sokerin vastapainoksi hyviä kuituja, jotka auttavat pysymään kylläisenä. Ennen yksi sipsipussi kesti mulla hyvässä lykyssä kaksi tai kolme päivää, ja kaikki se rasva ja suola jättivät jälkeensä inhottavan oloni. Sitä samaa tunnetta ei todellakaan tule hedelmistä, vaan enemmänkin sellainen terveen kylläinen olo. Voin rehellisesti sanoa, ettei näiden muutaman kuukauden aikana ole juurikaan enää tehnyt mieli niitä vanhoja go-to -herkkujani.
Ulkona syöminen on ehkä astetta hankalampaa kuin ennen. Vaikka suurimmassa osassa ravintoloita huomioidaankin jo vegaanit ja kasvissyöjät ja ylipäänsä vegaaniksi ryhtyminen on nykyisin miljoona kertaa helpompaa kuin joskus 80- tai 90 -luvuilla, on monessa keskitason ravintolassa kuitenkin vielä aika suppea valikoima vegaanisia vaihtoehtoja. Ehkä se yksi kasvishamppari tai -pihvi, tai sitten teet kokoat itsellesi (kovalla hinnalla) oman aterian alkupaloista ja salaatista. Tästä esimerkkinä, menimme ennen joulua syömään isolla kaveriporukalla muiden seurueen jäsenten valitsemaan ravintolaan, ja tein etukäteen vähän taustatyötä sen suhteen, mitä pystyisin listalta syömään. Tarjolla oli tasan yksi vaihtoehto, ja siinäkin oli lisukkeena vuohenjuustoa ja jogurttikastiketta, ja suluissa kehotus kysyä tarjoilijalta, jos haluaa ruoan vegaanisena versiona. Paikan päällä sitten kysyin tarjoilijalta, miten kyseisen annoksen voisi muuttaa vegaaniseksi, ja hän sanoi, että ottamalla pois vuohenjuuston ja jogurtin. Olin vähän, että, jaahas, eli maksan sitten periaatteessa vähemmästä ruuasta saman verran kuin normaalista ateriasta, ja todennäköisesti jään nälkäiseksi. Olihan se ainoa vegevaihtoehto muutenkin se ruokalistan kevyin ateria. Eikö noita maitotuotteita tosiaan olisi voinut korvata vaikkapa ylimääräisillä kasviksilla tai tofulla? Se tuntui vähän tympeältä. Lisäksi, kun kuitenkin kaveriporukalla liikkeellä, en olisi halunnut kiinnittää erityistä huomiota itseeni ja näyttää hankalalta vaatiessani ”erityiskohtelua.” Vegaanius ei kuitenkaan ole samalla tavalla (ihmiselle) elämän ja kuoleman kysymys kuin vaikkapa vakavat allergiat, vaan henkilö on päättänyt vapaaehtoisesti luopua jostakin ruoka-aineesta, vaikka on syönyt sitä mun tapauksessa melkein 30 vuotta elämästään. Se voi monen silmään vaikuttaa huomiontavoittelulta tai tekopyhyydeltä.
Raudanpuutos iski. No, tämä on mahdollisesti saanut alkunsa jo ennen vegaaniksi siirtymistäni, koska viime kesänä mulla oli työaikatauluista johtuen aika epäsäännölliset elämäntavat. Käytännössä söin silloin kun ehdin enkä todellakaan kiinnittänyt huomiota syömisten terveellisyyteen tai siihen, että saisin ruoasta kaikki tarpeelliset vitamiinit ja hivenaineet. Kun refluksitauti vuoden lopulla puhkesi, multa otettiin perusverenkuva, josta ilmeni, että kärsin lievästä raudanpuutosanemiasta. Ostin nestemäistä rautalisää, jota olen naukkaillut aina silloin tällöin. En tosiaankaan ihan joka päivä, mutta tyyliin aina kuukautisten aikana. Olen myös pyrkinyt syömään rautarikkaita ruokia ja niiden kanssa c-vitamiinipitoisia vihanneksia. On fakta, että kasveista saatava rauta imeytyy heikommin kuin lihasta saatava, joten vegaanina raudansaantiin on kiinnitettävä erityistä huomiota.
Asenteenmuutos. Isoin yksittäinen muutos vegaaniseen ruokaan siirtymisen jälkeen on ehdottomasti tapahtunut asenteissani lihansyöntiä ja sen normatiivisuutta kohtaan. Sen jälkeen kun aloin katsella eettiseen vegaaniuteen ja terveyteen liittyviä videoita ja dokumentteja Youtubessa ja lukea aiheeseen liittyviä tutkimuksia, alkoivat kaikki liha- ja maitotuotteita tuputtavat dieetit ja mainokset suorastaan hyppiä silmille häiritsevällä tavalla. Olen oikeasti välillä tuijottanut epäuskoisena kadunvarsimainoksia, joissa mainostetaan milloin mitäkin juustoa, jäätelöä tai hampurilaista ja ollut ihan, että miten me ollaan oikein päädytty tähän pisteeseen? Ihmiskunta on mennyt kauas niistä ajoista, jolloin he itse metsästivät ja keräilivät oman perheensä safkat (ainakin länsimaissa). Lihantuotanto on ulkoistettu pois näköpiiristä teollisuushalleihin, jossa homma hoidetaan liukuhihnalta. Voi melkein unohtaa, että se suojakaasuun pakattu siisti filee on koskaan ollutkaan elävä ja hengittävä, tunteva olento. Koko tämä valtava koneisto ja rahavirta tämän julman järjestelmän ylläpitämiseksi tuntuu vain päivä päivältä absurdimmalta ja surullisemmalta. Kummalliselta tuntuu myös oma rooli tässä kaikessa. Että olen onnistunut elämään noin 30 vuotiaaksi saakka ilman, että pysähdyin miettimään näitä asioita syvällisemmin, vaikka kaikki tieto oli jo olemassa ja melkeinpä nenän edessä, jos vain olisin suvainnut avata silmäni. Sen sijaan päätin pitää ne kiinni, koska niin oli helpompaa. Enkä halua syyllistää tällä ketään. Ihmettelen vain asiaa ihan omalta kannaltani ja piston omassa sydämessäni tuntien.
Menipä yllättävän syvälliseksi tämä postaus. Ehkäpä voisi lopettaa tähän, ja jatkaa aiheesta joskus toiste. Mukavaa viikonloppua kaikille, jotka tätä sattuvat lukemaan.