Supertunnistajuus – arjen supervoima

Olen aina ollut keskiverto tosi monessa jutussa. Käytän joskus vieläkin apuna sormia päässälaskun tukena, en ole hyvä piirtämisessä tai askartelussa ja musikaalisestikin kunnostaudun lähinnä suihkulaulamisessa. On kuitenkin olemassa yksi alue, jolla voin sanoa olevani lahjakas – voisihan sitä jonkinlaiseksi arjen supervoimaksikin kutsua. Olen nimittäin supertunnistaja – henkilö, jolla syystä tai toisesta on poikkeuksellisen hyvä kasvomuisti. Hyvän kasvomuistin vastakohta on prosopagnosia, eli kasvosokeus. Jos se on oikein vaikea, ei ihminen välttämättä tunnista edes kaikista lähimpien perheenjäsentensä kasvoja, vaan tarvitsee muita vihjeitä, kuten äänen, vaatetuksen tai kävelytyylin henkilön tunnistaakseen.

Supertunnistajia on noin 1-2 % väestöstä. He voivat muistaa ja tunnistaa jopa 80 % näkemistään kasvoista.

Minä olen yksi heistä, ainakin joidenkin tekemieni testien perusteella. En yksinkertaisesti koskaan unohda näkemiäni kasvoja. Vuosienkin päästä, jopa silloin kun ihminen on ulkoisesti muuttunut paljon, pystyn tunnistamaan hänet ja useimmiten liittämään tilanteeseen, jolloin olen ollut hänen kanssaan tekemisissä. Toki jos kontakti on ollut vain lyhyt ja etäinen, en välttämättä aina muista tarkkaa kontekstia, jossa ollaan tavattu, mutta tiedän kyllä tavanneeni hänet joskus aiemmin. Nimimuistini onkin sitten keskivertoa heikompi. On ihan tavallista, että kahden sekunnin päästä esittäytymisestä nimi on luikahtanut jonnekin aivojen mustaan aukkoon, josta se ehkä joskus palautuu, tai sitten ei.

Onko hyvästä kasvomuistista koskaan ollut mitään käytännön hyötyä elämässäni? Eipä oikeastaan. Ihan mielelläni vaihtaisin tämän ominaisuuden vaikka erinomaiseen päässälaskutaitoon tai absoluuttiseen sävelkorvaan. Niistä olisi jopa ihan konkreettista hyötyä. Iso-Britanniassa supertunnistajia käytetään poliisin palveluksessa tuijottamaan rakeisia valvontakameroiden ruutuja etsintäkuulutettuja rikollisia etsien, mutta muualla tätä ominaisuutta ei ole oikein osattu hyödyntää.

Miten hyvä kasvotunnistaminen sitten käytännössä näkyy tai on näkynyt elämässäni?

Olin jo pikkulapsena kiinnostunut kasvoista. Aina kun piirsin ihmisiä, olivat kasvot minulle aina kaikista tärkein osa piirrosta. Käytin paljon aikaa, jotta saisin kaikki ilmeiden yksityiskohdat kohdilleen. Silloin kun piirsin sarjakuvia, minua häiritsi usein se, jos hahmon kasvot eivät toisessa ruudussa vastanneetkaan sitä, miten olin ne aiemmin piirtänyt. Omat taidot eivät vain riittäneet tekemään täysin identtisiä piirroksia ihmisistä, ja se tuntui aina tosi turhauttavalta.

Elokuvia katsoessa tunnistan tuntemattomia sivuosanäyttelijöitä, joita olen nähnyt muissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Se varmaan tekee vaikutelman, kuin en olisi elämässäni muuta tehnytkään kuin katsonut tv:tä. Hassuinta on katsoa 60- 80 -luvun tv-sarjoja, joissa usein kierrätettiin vierailevia näyttelijöitä jaksosta toiseen.

Hyvästä kasvomuistista voi olla myös haittaa. Pääkaupunkiseudulla asuessa en sitä huomannut, mutta pienempään kaupunkiin muutettuani on se tullut aika ilmeiseksi. Muutaman vuoden asumisen jälkeen nimittäin tuntuu, kuin kaikki kaupungin (tai ainakin kaupunginosan) asukkaat olisivat epämääräisen tuttuja jostakin. Se on oikeasti todella häiritsevää ja kiusallista. Kaupassa käydessäkin tuntuu, kuin pitäisi koko ajan piilotella hyllyjen välissä joltakin tutulta. Samat naamat tulevat vastaan busseissa, kadulla, kaupassa, yliopistolla, salilla… Se voi tuntua vähän painostavaltakin, kun koko ajan pelkää mokaavansa jotenkin, kun joka puolella on tuttuja ihmisiä, jotka voivat olla sitä todistamassa. Viime aikoina olen kuitenkin tajunnut, että se, että minä tunnistan jonkun ihmisen jostakin, ei tarkoita sitä, että tämä vastaavasti tunnistaisi minut.

Supertunnistajille on perustettu oma nettisivukin, jossa voi käydä tekemässä suuntaa-antavan testin omasta kasvomuististaan: https://www.superrecognisers.com/

Onko Lilyssä muita, joilla on hyvä kasvomuisti? Entäpä heitä, joilla on kasvosokeus?