Miestä ei voi raiskata? Bridgertonin herättämiä pohdintoja suostumuksesta ja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta

*Tämä postaus sisältää spoilereita Netflixin sarjasta Bridgerton.*

Katsoin välipäivien ratoksi 1800-luvun Englantiin sijoittuvan romantiikantäyteisen Bridgerton -sarjan, kuten ilmeisesti puolet suomalaisista. Sarja oli viihdyttävä ja koukutti varsin tehokkaasti. Erityisesti miellytti se, että tummaihoiset näyttelijät näyttelivät sarjassa monia päärooleista. Muun muassa Englannin kuningattaren roolissa oli tummaihoinen nainen. (Myöhemmin luin, että kuningatar Charlotten on tosielämässäkin ajateltu olleen afrikkalaista syntyperää.)

Bridgerton -sarja perustuu Julia Quinnin kirjasarjaan. Kirjojen ja sarjan keskiössä on korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva Bridgertonin perhe, jonka naimaikäisille lapsille pitäisi löytää vähintään yhtä korkeassa asemassa olevat morsiot ja sulhaset. Jokainen Jane Austeninsa lukenut tietää jutun jujun.

Toinen keskeinen perhe sarjassa on Featheringtonit, jotka ovat aatelisuudestaan huolimatta selkeästi Bridgertoneja alemmassa asemassa. Siinä missä Bridgertonit huokuvat hiljaista arvokkuutta ja arvovaltaa niin käytökseltään kuin pukeutumiseltaan, Featheringtonin perheen matriarkka on nousukasmainen ja pukee tyttärensä räikeisiin väreihin ja kuoseihin. Leikkisän ja kekseliään puvustuksen tarjoama visuaalinen karkki olikin yksi sarjan parhaista puolista.

Ensimmäisellä kaudella keskiössä on Bridgertonien vanhin tytär, kuvankaunis Daphne. Tämä kesyttää itselleen erinäisten myrskyisten vaiheiden kautta kuolettavan komean herttuan, joka Daphnen tietämättä taistelee menneisyyden haamujensa kanssa.

Toisin kuin sisarensa Eloise, joka avoimesti suree naisten kapeaa roolia yhteiskunnassa ja tuntee jatkuvaa vapaudenkaipuuta, Daphne on arvoiltaan perinteisempi ja on päättänyt pelata niillä korteilla, jotka elämä on hänelle jakanut – mikä kuitenkin on enemmän, kuin monella muulla. Hänen suuri haaveensa on mennä naimisiin ja tulla äidiksi. Herttua Simon, joka skandaalin pelossa joutuu lopulta puoliväkisin avioon Daphnen kanssa (vaikka molemmat ovatkin salaa aivan hulluina toisiinsa), sanoo suoraan, että vaikka he menisivätkin naimisiin, ei hän voi saada lapsia. Daphne luulee, että kyse on fyysisestä ongelmasta, mutta totuus onkin, ettei Simon halua lapsia, sillä hänet on traumatisoinut kokemus isän hylkäämisestä ja julmuudesta.

Tässä kohtaa pitääkin mainita, että sarjassa on paljon seksiä. Kesällä Normal People -sarjan yhteydessä kohistiin sen realistisista seksikohtauksista ja ilmestyi artikkeleita, jossa kerrottiin intimacy coordinatorin työnkuvasta, jonka avulla ne saatiin aikaiseksi. Bridgertonissa on käsittääkseni niin ikään käytetty samanlaista seksikohtausten koreografioinnin ammattilaista, jonka avulla jokainen liike suunnitellaan etukäteen kuin tanssissa tai taistelukohtauksessa. Täytyy sanoa, että vaikutelma on erittäin tehokas. On varmasti myös näyttelijöille mukavampaa, kun ei tarvitse pelätä toisen tekevän jotakin yllättävää ja rajoja ylittävää.

Bridgertonissa on kuitenkin eräs seksikohtaus, joka mielestäni oli erittäin ongelmallinen. Siinä Daphne, saatuaan tietää, ettei Simonin lapsettomuus ole kiinni fyysisestä ongelmasta vaan siitä, ettei hän koskaan laukea Daphnen sisälle, määrätietoisesti viettelee Simonin ja sillä hetkellä kun tämä yrittää vetäytyä yhteydestä ja sanoo monta kertaa ”odota”, hän ei kuuntele vaan hoitaa homman omavaltaisesti loppuun asti. Olin tosi järkyttynyt kohtauksesta. Jos sukupuoliroolit olisivat käänteiset, nähtäisiin kohtaus yksiselitteisesti raiskauksena. Pahinta oli, ettei Daphne koskaan ymmärrä tehneensä mitään väärää, ja sarja kutsuukin katsojan näkemään tilanteen vain hänen näkökulmastaan. Kaikki käännetään Simonin viaksi, koska hän on johtanut Daphnea alun alkaen harhaan. Tuli mieleen sarjaa katsellessa, tajusivatkohan sarjan tekijät itsekään kyseessä olleen raiskaus?

Lopussa Daphne onnistuu tosirakkauden voimalla ”parantamaan” Simonin vapaaehtoisesta lapsettomuudestaan ja he saavat lapsen. Pidän harmittavana tätäkin tv-sarjoissa ja elokuvissa yleistä tropea, että vapaaehtoinen lapsettomuus esitetään melkein aina seurauksena lapsuudentraumoista ja päätöstä lasten hankkimisesta puolestaan merkkinä siitä, että hahmo on viimein päässyt niistä yli. Lapsen saaminen on siis elokuvissa ja sarjoissa yleensä aina parantava kokemus.

Varmasti tosielämässäkin päätös olla koskaan hankkimatta lapsia voi monella johtua ikävästä lapsuudesta ja halusta olla siirtämättä traumakokemuksia eteenpäin jälkipolville. Mutta ihan yhtä usein se voi johtua myös siitä, että ihminen vain yksinkertaisesti pitää itsestään ja elämästään lapsettomana. Mielestäni myös päätös lasten hankkimisesta voi kummuta traumaattisesta lapsuudesta ja halusta korjata omalla vanhemmuudellaan jotakin. Lapsen saaminen voi toki olla kokemuksena parantava, mutta kuten kaikki voimakkaat äärikokemukset, voi se samalla olla myös traumaattinen ja hajottava. Lapsuudenhaavat voivat avautua uudelleen kun tulee itse isäksi tai äidiksi. Olisi mukavaa saada enemmän tv-sarjoja ja elokuvia, joissa lasten saamista ei nähdä pelkästään onnellisen parisuhteen huipentumana.

Tällaisia ajatuksia herätti siis Bridgerton -sarja. Luin jostakin, että kirjassa tuo raiskauskohtaus on itseasiassa pahempi kuin sarjassa. Romanssigenre on muutenkin tunnettu siitä, ettei suostumusta oikein osata käsitellä, minkä vuoksi raiskaukset, seksuaalinen ahdistelu ym. esitetään seksikkäänä eikä ahdistavana. Paljon olisi korjannut sekin, jos Daphne olisi lopulta ymmärtänyt tekonsa vakavuuden, lakannut käyttäytymästä kuin marttyyri ja pyytänyt Simonilta anteeksi. On aikamoinen tuulahdus menneisyydestä vain ohittaa raiskaus, vierittää se uhrin syyksi tai jopa yrittää löytää sille oikeutusta.

Mitä mieltä olette Bridgertonista? Heräsikö muille samanlaisia ajatuksia?

Kuvien lähde: IMDB. En omista oikeuksia. Kuvien käyttö Fair use -periaatteiden mukaista.