Miten palata arkeen kun keho ei siihen pysty?

Refluksitautini puhkesi aika lailla ennen joululoman alkua yliopistosta. Ajattelin, että palatessani yli kuukauden mittaiselta lomalta, olisin varmasti jo terve. Aina kun minulla on aiemmin ollut jotakin kremppaa kehossani, on se parantunut korkeintaan parissa viikossa. Kuukauden päästä vaiva on ollut vain ikävä muisto.

Ei kuitenkaan tällä kertaa.

Vaikka voin selvästi paremmin kuin sen ensimmäisen viikon aikana, kun refluksitauti minulle puhkesi, en voi kuitenkaan sanoa olevani lähelläkään 100 % parantunut. Kipu muistuttelee itsestään päivittäin. Yleensä jo herätessä kurkku ja ruokatorvi kramppailevat ikävästi. Aamupalan jälkeen kasvaa paineen tunne ylävatsalla ja kurkussa. Välillä tuntuu nielussa polttavaa kipua: vatsahapot kai siellä riehuvat. Minkä tahansa syömisen jälkeen voin röyhtäillä tuntikausia, mikä on aika ikävää seurassa tai julkisilla paikoilla. Näläntunnetta ei juurikaan ole.

Ajattelin, että koulun jatkuminen voisi antaa minulle jotain muuta ajateltavaa, jolloin oireetkin voisivat lievittyä. Ainakin tämän viikon perusteella en ole siitä enää niin varma.

On jotenkin ilotonta käydä luennoilla ja nähdä tuttuja, kun samalla kärsii kivuliaista oireista ja sairauden aiheuttamasta väsymyksestä. Kaikki normaali opiskelustressi tuntuu vain niin paljon raskaammalta kestää.

Syöminenkin ahdistaa eri tavalla kuin ennen. Syksyllä saatoin ottaa kouluun evääksi oikeastaan mitä vain tai syödä koulun ruokalassa ilman mitään stressiä. Nyt taas ahdistaa, mitä ruoka-aineita voin syödä päivän aikana oireet minimoidakseni, ja miten voisin ajoittaa ruokailut niin, etteivät ne pahimmat oireet ole päällä juuri silloin kun on jotain tärkeää tekemistä.

Opiskelijana tuntuu myös aika mahdottomalta höllentää tahtia, kun opiskelu on kuitenkin enemmän elämäntapa kuin työ. Aina on joku projekti, essee tai tenttiin luku kesken. Puhumattakaan siitä gradusta. Niitä tehdään virastoaikojen ulkopuolella. Koskaan ei ole sellaista varsinaista omaa aikaa, ellei sitä itse ota. Ja joskus se oman ajan ottaminen tuntuu tosi hankalalta. Jokainen iisisti otettu päivä ja viikko kun kerryttää tekemistä tulevaisuuteen, ja voi pahimmillaan viivästyttää valmistumista.

Toisaalta ehkä pitäisi tehdä vähän henkistä työtä sen kanssa, olisiko se mikään maailmanloppu. Todennäköisesti ei.

Ei voi kuin ottaa päivän kerrallaan. Silloin kun on oikein vaikeaa, hetkikin kerrallaan riittää. Nauttia niistä elämän pienistä iloisista ja kauniista asioista, kuten purevasta pakkasesta ja kultaisesta auringonpaisteesta kirkkaalla lumihangella. Kevättä kohti menossa oleva talvi on aina ollut lempivuodenaikaani.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *