Minua on aina hieman ärsyttänyt tiettyjen, varsinkin new age -henkisyydestä kiinnostuneiden ihmisten mantra siitä, miten vastoinkäymisillä on aina tarjottavanaan jokin viisaus. Että kaikilla elämän tapahtumilla olisi jokin tarkoitus, myös – ja varsinkin –  niillä surullisilla ja kivuliailla. Hyvinä aikoina olen itsekin pystynyt tuudittautumaan siihen uskoon. Ja onhan ajatus oikeasti kerrassaan kaunis ja lohduttava.

Elämän tapahtumilla on vain taipumus olla varsin sattumanvaraisia ja käsittämättömiä. Joskus hyvät teot johtavat hyviin seurauksiin ja pahat pahoihin. Toisinaan parhaatkin aikomukset ja teot voivat johtaa kärsimykseen, ja pahat teot tekijänsä vaurauteen ja onneen.

Oman sairastumisen jälkeen olen pohtinut aika paljon kärsimyksen merkitystä. Tällä hetkellä vain tuntuu, ettei sellaista ole kovin helposti tarjolla. Mikä ihmeen opetus se on, että minuun sattuu joka kerran kun juon kulauksen vettä, tai joudun kuluttamaan vähiä opiskelijan rahojani erilaisiin lääke- ja luontaistuotekokeiluihin, jotka eivät kuitenkaan tuo minkäänlaista tuntuvaa muutosta olooni? Tai siitä, että heräilen keskellä yötä kurkun poltteeseen tai yskänpuuskaan, ja kärsin sen vuoksi pahasta päiväväsymyksestä?

Jos tästä kaikesta väkisin haluaa jotain opetusta kaivaa, niin ainakin se, että olen ehkä oman sairastumisen vuoksi empaattisempi kroonisista kivuista kärsiviä ihmisiä kohtaan. Enkä tarkoita, että olisin aiemmin ollut jotenkin epäempaattinen tai ilkeä. Ehkä enemmänkin välinpitämätön tai tahattoman vähättelevä. ”Ai sillä on refluksitauti? Laihduttaisi viisi kiloa, varmasti toisi oloon muutoksen.” tai ”Ai sillä on nivelrikko? Varmaan kivut helpottaisivat jos se lähtisi joskus lenkille tai uimaan.” Sellaisia arkisia, pohjimmiltaan hyväntahtoisia, mutta niin tietämättömiä ajatuksia, jotka tietää olla sanomatta ääneen, mutta jotka ovat olemassa siitä huolimatta.

Ehkä jatkossa voin kohdata vaivoistaan kertovan ihmisen aidon empaattisesti ja ymmärtäväisesti. Kivut vievät nopeasti voimat. Varsinkin krooniset, yöunta haittaavat kivut. Siitä seuraa helposti ikävä kierre, kun väsymys saa vähentämään liikuntaa tai himoitsemaan rasvaista ja sokerista ruokaa. Mikäli henkilön tukiverkosto on hauras, on tällaisessa tilassa helposti sairastua vaikka masennukseen, mikä entisestään heikentää ihmisen kapasiteettia jaksaa kipujen kanssa tai hakea apua.

Nyt hieman kivempaan aiheeseen, nimittäin siihen, mitä olen viime päivinä syönyt.

Syön joka päivä melko lailla samantyyppisiä asioita: jotain hiilihydraattia (perunaa, bataattia, riisiä tai ohraa), jotain vihannesta lisukkeeksi (hapankaalia, lehtikaalia, parsakaalia…) ja joku proteiini (tofua, erilaisia papuja).

Tässä joku bataatti-tofu-lehtikaali-hapankaali-juttu viime viikolta. Ihan herkkua, mutta vähän kuivaa, täytyy myöntää. Joku kastike olisi tehnyt terää, mutta valitettavasti refluksikolta on tomaattipohjaiset kastikkeet pannassa ainakin toistaiseksi.

Tässä taas tämänpäiväinen tofu-bataatti-parsakaali-ruusukaali-juttu tältä päivältä. Kastikkeena sitruuna-oliiviöljy-yrttikastiketta. Rikoin vähän sääntöjä tuon kirpeän sitruunakastikkeen kanssa, mutta ah, se oli niin hyvää, että tällä hetkellä olen valmis kestämään seuraukset.

Kuvitusta ei ole aamupalastani: kauramaitoon tehdystä kaurapuurosta, johon laitoin sekaan pellavansiemenrouhetta, maapähkinävoita ja pienen banaanin. Normaalisti söisin puuron kanssa runsaasti erilaisia marjoja, mutta ainakin tällä hetkellä niiden happamuus voisi pahentaa ruokatorven kipuja.

Illalliseksi ajattelin syödä misokeiton, johon keitän joukkoon puuroriisiä ja lisään jotain kasviksia. Refluksitaudista kärsivän pitää syödä päivän viimeinen ateria aika aikaisin, koska jos käy makuulle liian aikaisin syönnin jälkeen, on seurauksena varmasti pahoja oireita. Olen oppinut tämän kantapään kautta.

Siinäpä ote aika tyypillisistä syömisistäni päivän aikana. Ottaisin ilolla vastaan ideoita kasvipohjaisista, ei-happamista kastikkeista, joilla voisin tehdä aterioistani hieman vähemmän kuivia.