Katsoin jo pari viikkoa sitten Netflixistä uuden dokkarin Seaspiracy (2021) ja tunsin, että tästä täytyy tehdä postaus.

Ryhdyttyäni vegaaniksi muutama vuosi sitten jäi ruokavaliosta tietenkin myös kala. Yhtäältä siksi, että kala on kallista ja toisaalta siksi, että tiesin, ettei kalan terveellisyys ole ihan maineensa veroista muun muassa kalaan kertyneiden raskasmetallien ja mikromuovin vuoksi. Toki olin kuullut myös tehokalastuksen ympäristöhaitoista, mutta jotenkin ajattelin, ettei se kosketa pohjoismaisia ihmisiä. Syödäänhän täällä enemmän viljeltyä tai paikallisesti kalastettua kalaa. Pakastekalassakin on yleensä aina MSC-merkki, joka signaloi vastuullista kalastusta.

Jostakin syystä ajattelin oikeastaan tämän dokkarin kasomiseen asti, että kala on se kaikista ”harmittomin” eläinperäinen tuote. Ehkä tähän vaikutti se, etten tuntenut kaloja kohtaan samanlaista sympatiaa kuin vaikkapa lehmiä tai sikoja kohtaan, joiden tiesin pystyvän tuntemaan kipua ja kärsimystä,ja joiden kognitio oli kehittyneempi kuin kaloilla. Ennen kaikkea uskoin, etteivät tehokalastuksen haitat ole ympäristövaikutuksiltaan rinnastettavissa naudan tai sianlihan tehotuotantoon, vaikka toki tiesin että sitäkin pitäisi huomattavasti vähentää.

Seaspiracy oli alusta alkaen kylmää kyytiä näille uskomuksille. Tässä dokkarin perusväittämät pähkinänkuoressa:

Vaikka valaiden ja delfiinien pyydystys saakin mediassa paljon huomiota ja herättää ihmisissä vastustusta, on se vain jäävuoren huippu ihmisten tuhoavasta toiminnasta merillä. Esimerkiksi Färsaarten perinteistä valaanpyyntiä on säännöstelty niin paljon, että sitä voisi kutsua jopa vastuulliseksi pyytämiseksi – siitä huolimatta, että se todennäköisesti aiheuttaa valaille suurta stressiä ja kärsimystä.

Kierrätys on ympäristön kannalta hyvä asia ja turhasta muovin käyttämisestä, kuten muovipilleistä, pitäisi luopua. Käyttömuovin osuutta meriin joutuvasta muovijätteestä ja mikromuovin lähteenä on kuitenkin liioiteltu ja saa mediassa suhteettoman suuren huomioon ottaen huomioon, että ehdottomasti valtaosa meriin joutuvasta muovista on peräisin hylätyistä kalastusverkoista, joita ei tunnu mikään laki säännöstelevän.

Vuosittain järkyttävä määrä, en nyt muista tarkkoja lukuja, mutta ihan hirvittävän paljon liikaa kuitenkin, uhanalaisia mereneläviä, kuten delfiinejä, vesilintuja, haita, kilpikonnia ja valaita hukkuu kalastusverkkoihin. Kalastusteollisuudessa tämä kuitataan sanalla ”bycatch.”

On olemassa valvontaelimiä, joiden tehtävä olisi valvoa , ettei kalastuksessa esiinny suhteettoman paljon ”bycatchia”, mistä hyvästä se luovuttaa Dolphin Safe tai MSC -merkinnän kalapaketin kylkeen viestimään kuluttajille kalastuksen vastuullisuudesta. Seaspiracyssä selviää, ettei näillä valvontaelimillä tosiasiassa ole minkäänlaisia resursseja oikeasti mennä kalastusaluksille valvomaan, että kalastuksessa on noudatettu minkäänlaisia varotoimia tai säännöksiä, joten käytännössä vastuullisen kalastuksen merkinnän saa vain omalla ilmoituksella, että ollaan toimittu vastuullisesti. Varmasti valvontaelin tästä hyötyy jotenkin myös rahallisesti. MSC ja Dolphin Safe -merkinnöillä ei siis ole minkäänlaista merkitystä. Vastuullisesti tuotettua kalaa ei yksinkertaisesti ole olemassa, tai kukaan ei sitä ainakaan tällä hetkellä pysty takaamaan. Dokkarissa nostettiin esiin myös, että kalastuksen valvojana toimiminen varsinkin kehittyvissä maissa on vaarallista puuhaa ja moni epäkohdista avoimesti puhunut onkin kokenut hämärän kuoleman.

No, olisiko ratkaisu sitten viljelty kala? Eipä oikeastaan. Viljellyt kalat uivat altaissa omissa ulosteissaan ja kärsivät erilaisista sairauksista. Punainen värikin saadaan niihin ainoastaan ruokaan laitetun väriaineen kautta – muuten viljeltyjen kalojen liha on harmaata. Viljelty kala tuottaa myös valtavan määrän saastetta ympäröiviin vesialueisiin.

Dokkarin loppupuolella puhutaan tehokalastuksen vaikutuksista ihmisyhteisöihin. Esimerkiksi Thaimaassa monin paikoin rikollisjärjestöt hoitavat kalastusta kirjaimellisesti orjavoimin. Ne onnettomat, köyhät kalastajat, jotka joutuvat orjalaivaan, eivät välttämättä pääse sieltä pois vuosikausiin. Ainakaan elävänä. Teho/ryöstökalastus on myös horjuttanut monien kehittyvien maiden, kuten Somalian, paikallista taloutta ja pakottanut köyhät kalastajat hyökkäilemään vesilleen tuleviin aluksiin.

Tärkein pointti on kuitenkin tässä: tämän planeetan ja ihmisten selviytyminen riippuu meristä. Kun ekosysteemistä poistuu yksi laji,kuten vaikkapa kalat tai hait, vaikuttaa se joka ikiseen ekosysteemin osaseen, kuten vaikkapa planktonin määrään, josta suurin osa ilmakehämme hapesta on peräisin. Tuhoamalla meriä, tuhoamme samalla omaa tulevaisuuttamme tällä planeetalla.

Paljon voisi puhua dokkarin paikoin häiritsevästä retorisesta tyylistä. What the health (2017) -vegaanidokkarin tyyliin kaikki henkilöityy dokumentaristijamppaan, ja näemme joka käänteessä hänen reaktionsa asioihin. Näemme, kun hän yrittää saada haastatteluja joidenkin suurten firmojen edustajilta kävelemällä pääkonttorin aulaan ja kyselemällä hallintohenkilökunnalta kysymyksiä tyyliin ”oletko jo lakannut lyömästä vaimoasi?” Se ei mielestäni vain toimi. Toivoisin, että tulevaisuudessa näkisimme lisää samoja aiheita käsitteleviä dokumentteja ja tutkivaa journalismia, mutta hieman erilaisella otteella. Tiedostaen, että täysi objektiivisuus asiassa on tietenkin mahdotonta.

Jostakin syystä monelle dokkarissa haastatelluille henkilöille tuntui olevan täysin mahdotonta myöntää, että paras asia, jonka peruskuluttaja tällä hetkellä voi tehdä merien elpymisen kannalta on lakata syömästä kalaa tai ainakin tuntuvasti vähentää sitä. Kala on terveellistä! Sen syöminen on perinne! Se kuuluu terveelliseen ruokavalioon! Omega 3! Olen varma, että monessa kulttuurissa, myös suomalaisessa, sen ehdottaminen herättää varmasti voimakasta vastustusta ja epämukavuutta, mitä olisi tärkeää tutkailla monesta näkökulmasta.

Itse olin dokkarin katsomisen jälkeen entistä vakuuttuneempi siitä, että vegaaniksi ryhtyminen oli tähänastisen elämäni paras päätös.

Katsoitko sinä jo Seaspiracyn? Mitä mieltä olit siitä?

Kuva: Netflix