Postaustauko venyikin sitten melkein kuuden kuukauden mittaiseksi. Selitykseksi voin antaa vain sen, että syksy ja talvi olivat rankkoja. Siihen mahtui äärimmäisiä surun ja masennuksen hetkiä, mutta myös iloa ja itseymmärryksen kasvua. Tällaisia aikoja ei toivottavasti tule kovin monta kertaa vastaan yhden ihmiselämän aikana.

Yhdessä vaiheessa syksyä olin niin hajalla, ettei opiskelusta ja gradun tekemisestä meinannut tulla mitään. Toisinaan sain yöllä nukuttua ehkä kolme, neljä tuntia ja seuraavana yönä kaksitoista. Oli hirveää raahautua niiden kolmen tunnin yöunien jälkeen punasilmäisenä yliopistolle ja yrittää esittää normaalia kaikille niille ihmisille, jotka eivät tienneet mitä elämässäni oli meneillään. Kahdentoista tunnin yöunien jälkeen taas pelkkä sängystä ylös pääseminen tuntui ylivoimaisen hankalalta. Gradu ei edistynyt viikkoihin. Välillä tuntui kuin olisin tulossa hulluksi.

Se mikä auttoi pahimman kriisin keskellä oli tieto siitä, että tälle surulle on syy: pitkän parisuhteen päättyminen.

Joskus nuoruuden masennuksessa tuntui välillä, että masennus oli pikemminkin epämääräinen, hahmoton mytty, josta ei oikein saanut otetta, minkä vuoksi siitä toipuminenkin kesti kauan. Tällä kertaa helpotti tietää,että näille kaikille tunteille on selkeä syy. Toki ero toi pintaan hirveän määrän käsittelemättömiä asioita, jotka olisivat voineet laukaista vakavammankin masennustilan. Onneksi niin ei kuitenkaan tapahtunut, kiitos perheen ja ystävien, joille saatoin purkaa pahaa oloani tilanteen ollessa akuuteimmillaan. Toivottavasti pystyn jonakin päivänä olemaan tukena myös heille, kun he sitä eniten tarvitsevat.

Sosiaalinen turvaverkko tuli oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni tarpeelliseksi eron myötä. Olen pitänyt itseäni aina vähän sellaisena erakkona, joka pärjää kyllä yksinkin eikä koskaan alennu pyytämään apua. Kuinka väärässä olinkaan. Ihminen tarvitsee elämäänsä ystäviä. Edes yksi hyvä ystävä riittää. Joku, joka kuuntelee ja jonka kanssa voi jakaa tunteita ja ajatuksia. Tämän talven projektini onkin ollut jutella niin monelle ihmiselle kuin mahdollista ja yrittää solmia uusia aikuisia ystävyyssuhteita.

Toinen eron seuraus oli, että kyseenalaistin oikeastaan kaiken elämässäni. Kaikki valintani ja tulevaisuudensuunnitelmani. Tein auditoinnin omasta elämästäni: kuka oikeastaan olenkaan ja miten haluan elämääni elää. Välillä pohdiskelut johtivat äärimmäisiinkin heilahteluihin. Muutaman viikon olin muun muassa täysin varma, että haluan mennä naimisiin ja saada lapsia. Nyt jälkikäteen ajateltuna uskon sen johtuneen siitä, että pelkäsin niin paljon yksin jäämistä.

Näitä biisejä kuuntelin tunnemyrskyn ollessa pahimmillaan. Ne auttoivat kannattelemaan kokemiani vaikeita tunteita, mutta täytyy sanoa, etten varmaan tämän elämänvaiheen jälkeen enää pysty nauttimaan niistä, koska niihin liittyvä tunnemuisto on niin voimakas.

Tässä siis syksyn ja talven playlist, eli biisit joita en voi varmaan enää koskaan voi kuunnella.

Halsey: Graveyard

Billy Eilish: Bad Guy

Selena Gomez: Lose you to love me

Maustetytöt: Viidestoista päivä, En saa unta varmaan haudassakaan

Paperi T: Sä jätät jäljen

Mafuyus song (animesta Given)

My Crazy Ex Girlfriend: Let’s Generalize About men, The Math of Love Triangles

Kevättä ja valoa kohti ollaan menossa, toivottavasti myös omassa elämässäni. Välillä tulee vieläkin pintaan muistoja, jotka tuovat kyyneleet silmiin. Pidän sitä kuitenkin hyvänä asiana: sain kokea jotakin todella kaunista ja harvinaista, joten annan itselleni luvan surra sen menetystä kunnolla. Selvisin äärimmäisen rankasta elämänjaksosta niin kuin parhaiten kykenin. Ehkä jonakin päivänä osaan olla siitä ylpeä.

Tuleeko muille koskaan sellaisia ”elämä reilaan” -päiviä? Mulla on juuri nyt sellainen menossa. Heräsin aamulla puoli kahdeksalta, listasin kaikki asiat, jotka ovat tällä hetkellä kesken opintojen suhteen. Päätin, mitä teen tänään, mitä huomenna, ja mitkä voin suosiolla jättää myöhemmälle. Sitten kävin hommiin. Kun olin saanut tarpeekseni kouluhommista, pesin kolme jättikoneellista pyykkiä, vaihdoin petivaatteet ja siivosin kirjahyllyn. Jossakin vaiheessa kävin kaupassa ja tein itselleni lounasta (tofua, riisinuudeleita ja kasviksia). Jälkkäri, eli sitruunakakku on nyt uunissa.

Loppujen lopuksi olen tänään käyttänyt paljon enemmän aikaa kämpän siivoamiseen kuin koulujuttuihin, mutta näen senkin jollakin tavalla tärkeänä. Viime aikoina on alkanut ahdistaa varsinkin työpöydälle kertyneet turhat rojut ja paperit. Ne tuntuvat olevan ajatustyöni tukkeena. Samoin komeron pohjalle kertyneet pyykkikasat.

Tuntuu aika uskomattomalta ajatella, että jos vain saan kaikki opintoni tämän syksyn aikana valmiiksi, kuten olin suunnitellut, en ole enää opiskelija. Voin palata arkeeni kotipaikkakunnalleni, hakea työtä ja aloittaa ”oikean elämän.” Tuntuu, että olen elänyt jossakin välitilassa nyt melkein neljä vuotta. Jatkuvasti kesken joku kurssi tai projekti. Suoritus. Jatkuva tunne siitä, että jotakin pitäis tehdä, ja jos hetken otat rennommin, alkaa epämääräinen stressi ja syyllisyys hönkiä niskaan. Yllä oleva sitaatti kuvaa tuntemuksiani täydellisesti. Pelottavinta on, etten enää edes muista, millaista elämä oli ilman sitä tunnetta. Vai onko minusta aina tuntunut siltä, vain vähän eri muodossa?

Kun muistaisikin aina, että nyt on ainoa hetki, joka meillä koskaan on. Ei sitten kun. Ei silloin joskus. Itsestä on kiinni, miten sen hetken käyttää. Tulevaisuudesta murehtimiseen? Suunnitteluun, optimointiin, siihen suoritukseen, joka sillä hetkellä sattuu olemaan kesken?

Joskus on hyvä vain olla. Kannatella omia vaikeitakin tunteitaan ja ajatuksiaan hetkessä. Kaikkia niitä tekemättömiä asioita ja epämääräistä huolta.

Pitäisi varmaan siivota useammin, jos se kerran selkiyttää ajatuksia näinkin paljon. 🙂