Olen aina ollut keskiverto tosi monessa jutussa. Käytän joskus vieläkin apuna sormia päässälaskun tukena, en ole hyvä piirtämisessä tai askartelussa ja musikaalisestikin kunnostaudun lähinnä suihkulaulamisessa. On kuitenkin olemassa yksi alue, jolla voin sanoa olevani lahjakas – voisihan sitä jonkinlaiseksi arjen supervoimaksikin kutsua. Olen nimittäin supertunnistaja – henkilö, jolla syystä tai toisesta on poikkeuksellisen hyvä kasvomuisti. Hyvän kasvomuistin vastakohta on prosopagnosia, eli kasvosokeus. Jos se on oikein vaikea, ei ihminen välttämättä tunnista edes kaikista lähimpien perheenjäsentensä kasvoja, vaan tarvitsee muita vihjeitä, kuten äänen, vaatetuksen tai kävelytyylin henkilön tunnistaakseen.

Supertunnistajia on noin 1-2 % väestöstä. He voivat muistaa ja tunnistaa jopa 80 % näkemistään kasvoista.

Minä olen yksi heistä, ainakin joidenkin tekemieni testien perusteella. En yksinkertaisesti koskaan unohda näkemiäni kasvoja. Vuosienkin päästä, jopa silloin kun ihminen on ulkoisesti muuttunut paljon, pystyn tunnistamaan hänet ja useimmiten liittämään tilanteeseen, jolloin olen ollut hänen kanssaan tekemisissä. Toki jos kontakti on ollut vain lyhyt ja etäinen, en välttämättä aina muista tarkkaa kontekstia, jossa ollaan tavattu, mutta tiedän kyllä tavanneeni hänet joskus aiemmin. Nimimuistini onkin sitten keskivertoa heikompi. On ihan tavallista, että kahden sekunnin päästä esittäytymisestä nimi on luikahtanut jonnekin aivojen mustaan aukkoon, josta se ehkä joskus palautuu, tai sitten ei.

Onko hyvästä kasvomuistista koskaan ollut mitään käytännön hyötyä elämässäni? Eipä oikeastaan. Ihan mielelläni vaihtaisin tämän ominaisuuden vaikka erinomaiseen päässälaskutaitoon tai absoluuttiseen sävelkorvaan. Niistä olisi jopa ihan konkreettista hyötyä. Iso-Britanniassa supertunnistajia käytetään poliisin palveluksessa tuijottamaan rakeisia valvontakameroiden ruutuja etsintäkuulutettuja rikollisia etsien, mutta muualla tätä ominaisuutta ei ole oikein osattu hyödyntää.

Miten hyvä kasvotunnistaminen sitten käytännössä näkyy tai on näkynyt elämässäni?

Olin jo pikkulapsena kiinnostunut kasvoista. Aina kun piirsin ihmisiä, olivat kasvot minulle aina kaikista tärkein osa piirrosta. Käytin paljon aikaa, jotta saisin kaikki ilmeiden yksityiskohdat kohdilleen. Silloin kun piirsin sarjakuvia, minua häiritsi usein se, jos hahmon kasvot eivät toisessa ruudussa vastanneetkaan sitä, miten olin ne aiemmin piirtänyt. Omat taidot eivät vain riittäneet tekemään täysin identtisiä piirroksia ihmisistä, ja se tuntui aina tosi turhauttavalta.

Elokuvia katsoessa tunnistan tuntemattomia sivuosanäyttelijöitä, joita olen nähnyt muissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Se varmaan tekee vaikutelman, kuin en olisi elämässäni muuta tehnytkään kuin katsonut tv:tä. Hassuinta on katsoa 60- 80 -luvun tv-sarjoja, joissa usein kierrätettiin vierailevia näyttelijöitä jaksosta toiseen.

Hyvästä kasvomuistista voi olla myös haittaa. Pääkaupunkiseudulla asuessa en sitä huomannut, mutta pienempään kaupunkiin muutettuani on se tullut aika ilmeiseksi. Muutaman vuoden asumisen jälkeen nimittäin tuntuu, kuin kaikki kaupungin (tai ainakin kaupunginosan) asukkaat olisivat epämääräisen tuttuja jostakin. Se on oikeasti todella häiritsevää ja kiusallista. Kaupassa käydessäkin tuntuu, kuin pitäisi koko ajan piilotella hyllyjen välissä joltakin tutulta. Samat naamat tulevat vastaan busseissa, kadulla, kaupassa, yliopistolla, salilla… Se voi tuntua vähän painostavaltakin, kun koko ajan pelkää mokaavansa jotenkin, kun joka puolella on tuttuja ihmisiä, jotka voivat olla sitä todistamassa. Viime aikoina olen kuitenkin tajunnut, että se, että minä tunnistan jonkun ihmisen jostakin, ei tarkoita sitä, että tämä vastaavasti tunnistaisi minut.

Supertunnistajille on perustettu oma nettisivukin, jossa voi käydä tekemässä suuntaa-antavan testin omasta kasvomuististaan: https://www.superrecognisers.com/

Onko Lilyssä muita, joilla on hyvä kasvomuisti? Entäpä heitä, joilla on kasvosokeus?

”Kyllä se niin on, että vasta äitiys tekee naisesta naisen.”

Aki Mannisen vauvakuplasta kajahtanut kommentti on herättänyt viime aikoina keskustelua netissä ja lehtien pastoilla. Luulisi, että olisin lapsettomana naisena vetänyt kommentista vähän pahemmin herneen nenään, mutta ohitin sen olankohautuksella. Mielipiteitähän tähän maailmaan mahtuu, ja jos alkaisin raivota joka ikisestä itseäni ärsyttävästä, valitsisin vain itselleni onnettomamman elämän. Lisäksi katson hirmu vähän tv:tä, ja suomalaisia ohjelmia tuskin ollenkaan. Olen siis aika out of the loop suomalaisten realitytähtien suhteen, eikä Aki Manninen siten ole itselleni tuttu kuin joistakin iltapäivälehtien otsikoista. Jos saman kommentin olisi heittänyt joku itselleni tuttu ja suuresti kunnioittamani henkilö, olisin varmaan ollut pettyneempi ja vihaisempi.

Silläkin uhalla, että kuulostan joltakin ”Not Like the Other Girls” -naiselta, voin sanoa tunteneeni itseni jo varhain outolinnuksi mitä tulee kysymykseen perheen perustamisesta ja lasten saamisesta. Ollessani 3-4 v. sain lahjaksi kalliit nukenrattaat ja vauvanuken, jota voisin hoidella kotileikeissä. Ne jäivät kuitenkin äitini harmiksi nurkkaan keräämään pölyä. Tykkäsin leikkiä prinsessaa siinä missä muutkin tytöt, ja pehmolelut ja kaikki söpöt eläinfiguurit olivat mielestäni parasta mitä on. Mielestäni vauvanukeissa oli sen sijaan aina jotain luotaantyöntävää. Muistan vieläkin ekalla luokalla kaverini ”realistisen” Babyborn-vauvanuken, joka osasi itkeä ja pissata, ja miten tylsistynyt olin aina kun se oli mukana leikeissä.

Kouluiässäkin aika moni kaverini tuntui haaveilevan omasta perheestä ja lapsista. Minä enemmänkin opiskelusta, matkustelusta ja mielekkäästä työstä. Kun ala-asteella kävimme läpi historiantunnilla luostarijärjestelmää ja nunnien ja munkkien arkea, opettaja kysyi meiltä oppilailta, kuka voisi kuvitella itsensä elämään luostarissa, jos olisi syntynyt keskiajalla. Taisin olla ainoa tai yksi ainoista viitanneista. Muuhun keskiaikaiseen meininkiin verrattuna rauhallinen elämä luostarissa kirjojen, yrttien ja yhteiskuntaa hyödyttävän toiminnan parissa kuulosti varsin hyvältä diililtä.

Varhain parikymppisenä kun aloin seurustella ekaa kertaa, mieleni jostakin syystä muuttui hetkeksi. Yhtäkkiä pystyinkin helposti kuvittelemaan meneväni naimisiin ja perustavani perheen rakastamani miehen kanssa. Mutta se oli ”sitten joskus.” ”Nyt” ei tähän mennessä ole itselleni koittanut. Aina elämään on mahtunut muita haasteita ja tavoitteita, jotka ovat tuntuneet paljon tärkeämmiltä kuin perheen perustaminen. Kolmekymmentä täytettyäni ymmärsin, ettei kohdalleni välttämättä ikinä koitakaan sitä hetkeä, kun kaikki maagisesti loksahtaisi paikoilleen ja kokisin pakottavan tarpeen saada lapsi. Ja ehkä se onkin ihan okei. Tunnen nimittäin olevani kokonainen juuri tällaisena. En koe, että elämästäni puuttuisi mitään ilman lasta.

Tässä vaiheessa pitäisi jotenkin yrittää kompensoida tätä ”puutetta” itsessäni ja kertoa olevani  uraohjus, viiden lapsen omistautunut kummitäti, tekeväni vapaaehtoistyötä lasten tai kulkukissojen parissa, tai vähintäänkin minulla olevan laaja ja tiivis kaveripiiri, joka täyttää kaiken sosiaalisuuden tarpeen elämässäni tästä ikuisuuteen… Mutta se ei olisi totta. Haluan ajatella, että minulla on arvoa ihmisenä ihan vain tällaisena kuin olen. Lapsettomana naisena, joka ei välttämättä tee mitään kovin kummoista omalla elämällään, muuta kuin yrittää olla edes jotenkin hyvä ihminen.

Monet sanovat vanhemmuuden opettaneen heille tärkeitä asioita itsestään ja elämästään. Sekin on täysin okei. Mutta kyllä minäkin voin sanoa oppineeni paljon lapsettomana elämisestä, ja tarkastelemalla perheiden elämää sivusta. Opin ehkä vähän eri asioita kuin äidit ja isät, mutta kuka voi sanoa, että ne olisivat jotenkin vähemmän arvokkaita? Kaikilla meillä kanssakulkijoilla tässä maailmassa on oma pieni viisauden aarteemme, jota kannamme mukanamme. Pieni palanen totuuden palapelistä.

Olen siinä iässä, kun ihmiset alkavat mennä naimisiin ja saada lapsia. Joskus olisi kivaakin, että joku joskus kysyisi, miksi minä en ole vielä tähän ikään mennessä niin tehnyt, ja saisin siten tilaisuuden puhua asiasta syvällisesti läheisteni kanssa. Ehkä ihmiset ovat liiankin hienotunteisia ja pelkäävät asian olevan minulle arka paikka. Ja monelle se sitä onkin. Ei olisi mukavaa sekään, jos joku kokisi tarvetta haastaa käsitykseni ja möläytellä asioita, kuten ”muutat vielä mielesi” tai ”etkö pelkää kuolevasi yksin?, mikä on vaarana jos alkaisi hieman avoimemmin puhua asiasta.

Aiheen kanssa kipuillessani olen usein saanut lohtua Robert Frostin kuuluisasta runosta The Road Not Taken (1916).

Two roads diverged in a yellow wood,
And sorry I could not travel both
And be one traveler, long I stood
And looked down one as far as I could
To where it bent in the undergrowth;

Then took the other, as just as fair,
And having perhaps the better claim,
Because it was grassy and wanted wear;
Though as for that the passing there
Had worn them really about the same,

And both that morning equally lay
In leaves no step had trodden black.
Oh, I kept the first for another day!
Yet knowing how way leads on to way,
I doubted if I should ever come back.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.