The Game Changers, uusi dokumentti vegaaniurheilijoista

Katson dokumenttielokuvia usein Netflixistä, mutta aniharvoin elokuvateatterissa. Ehkä itsellä on vähän liiankin juurtunut käsitys siitä, että dokumentit katsotaan kotisohvalla ja teatteriin mennään katsomaan lähinnä niitä action-pläjäyksiä. Päätin kuitenkin haastaa itseni, ja kävin tänään katsomassa The Game Changers -dokkarin. Lisämotivaatiota toi se, että halusin jollakin tavalla tukea elokuvantekijöitä ja sen taustalla olevaa veganismiaatetta. Koin sen siis tietyllä tavalla velvollisuudekseni. Pyrin kuitenkin katsomaan sitä mahdollisimman kriittisellä silmällä, pitäen mielessä, että vaikka siinä esitellään joitakin tieteellisiä tutkimustuloksia, on se kuitenkin ensisijaisesti elokuva, jonka tavoitteena on viihdyttää ja vakuuttaa. Itseäni kiinnosti nähdä, miten elokuva onnistuu taiteilemaan viihdyttävyyden ja tieteellisyyden välillä, ja tehtäisiinkö välillä liian isoja uhrauksia jomman kumman kustannuksella.

Kuten vuoden 2017 What the Health -dokumentissa, tässäkin keskiöön asetetaan ”perusjamppa”, joka henkilökohtaisista syistä alkaa selvittää asioita ja haastaa käsityksiä, joita hänellä on ollut lihansyönnistä ja urheilijan optimaalisesta ruokavaliosta. Tässä dokumentissa siinä roolissa toimii UFC-taistelija James Wilks, joka päättää loukkaantumisensa ja isänsä sydänkohtauksen seurauksena etsiä käsiinsä vegaanisia urheilijoita ja tutkijoita, jotka yksi toisensa perään debunkkaavat ihmisten luutuneet käsitykset  lihansyönnin tärkeydestä terveydelle ja urheilusuorituksille. Roolistahan siinä loppujen lopuksi on kyse – on todella vaikea uskoa, että James Wilks itse olisi tehnyt niin paljon taustatyötä kuin elokuvan tekeminen olisi vaatinut. Mutta kaipa se ”ihmettelevän perusjampan” rooli on tärkeä tällaisten elokuvien narratiivin kannalta.

Itselleni eivät elokuvassa esitetyt tieteelliset teoriat ja tutkimustulokset olleet mitenkään uusia, vaan olen tässä lyhyen vegaaniuteni aikana jo törmännyt niihin monesta eri lähteestä. Oli kuitenkin ihan kiva kuulla niistä taas uudelleen, ikään kuin muistin virkistykseksi, että miksi alun perin olen tälle tielle lähtenytkään. Hienosti elokuvassa otettiin kantaa myös lihansyönnin katastrofaalisiin ympäristövaikutuksiin.

Vaikka elokuvassa haastateltiinkin paljon naisurheilijoita, oli sen sävy kuitenkin enimmäkseen aika miehinen. Se tuntui olevan ensisijaisesti suunnattu nuorille miehille, joilla on varmasti naisia enemmän ennakkoluuloja vegaaniutta kohtaan. Onhan koko meidän kulttuuri rakentunut sen myytin ympärille, että ”mies tuo lihan pöytään”ja ainoastaan naiset ja nynnyt syö salaattia. Soijakin (mukamas) nostaa estrogeenitasoja ja vie lihakset. Kuntoilupiireissä liikkuu turhan paljon bro sciencea, joten on tärkeää, että dokumentissa tarjotaan niille oikeaan tieteeseen perustuva vastine. Jollakin tavoin näkisin myös, että siirtyminen lihansyönnistä kasvissyöntiin on kuin vertauskuva siitä laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta, joka on tapahtunut käsityksissä siitä, mikä tekee miehestä ja miehen, ja mikä on heidän roolinsa tässä kovasti muuttuneessa maailmassa.

Elokuvassa korostui voimakkaasti yksittäisten urheilijoiden henkilökohtaiset anekdootit vegaaniseen ruokavalioon siirtymisestä ja suoritustensa paranemisesta, ja vaikka ne tekevätkin hyvän tarinan, ei se kuitenkaan ole vahvasti tieteellistä. Onneksi tiedettä oli kuitenkin tarpeeksi, ettei se alkanut liikaa häiritä.

Mutta ah, näin naisen näkökulmasta oli kyllä tosi virkistävää nähdä valkokankaalla salskeita vegaanimiehiä. Onko oikeasti mitään kuumempaa kuin eettisesti valveutunut vegaanimies, joka pitää huolta itsestään ja ympäristöstä? I think not.

Kaiken kaikkiaan The Game Changers oli positiivinen katselukokemus. Toivottavasti se herättää kiinnostusta ja laajempaa keskustelua mediassa ruokavalioon liittyvistä myyteistä ja suoranaisista valheista.

Elokuvan päätyttyä aloin miettiä, olenko huomannut kunnossani ja palautumisessani mitään muutosta vegaaniksi siirtymisen jälkeen. Ja onhan niitä muutoksia ollut paljonkin, parempaan suuntaan. Salitreenin jälkeen mulla ei ole enää niin kovia ja pitkäkestoisia lihaskipuja kuin ennen, vaikka en treenaa yhtään sen kevyemmin kuin ennenkään. Pyöräilen nykyään kovempaa vauhtia kuin ennen ja tuntuu myös, että kestävyyteni on kasvanut huomattavasti. Nyt 30-vuotiaana koen olevani fyysisesti parhaimmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin. Joten omallakin kohdallani voin sanoa, että vegaaniuden ja kunnon parantumisen välillä voi hyvinkin olla yhteys.

Ei voi muuta sanoa, kuin alkakaas vegaaneiksi, ihmiset! Itsenne ja ympäristön takia.