Uusi minä – vanhat kuviot, eli lomailun ruokahoukutukset ja niiden jälkipyykki

Olen viettänyt viimeiset pari viikkoa talvilomaa kotipaikkakunnallani perheen ja ystävien parissa. Sitä ennen olikin opiskeluaikani pisin jakso, jolloin en käynyt kotona kertaakaan, eli noin kuusi viikkoa. Koti-ikävästä huolimatta tuntui helpottavalta, että pystyin tuon ajan vain keskittymään opiskeluun ja refluksitaudista toipumiseen ilman, että olisi tarvinnut jakaa itseään kahden paikan välillä ja hajottaa siten voimiaan. Koen tarvinneeni tuo ajan keskittyä vain itseeni. Jokainen tarvitsee sitä joskus.

Nyt on tuntunut kivalta vähän lomailla, vaikka ihan täysin vapaa en olekaan voinut olla kouluhommista: gradun kirjallisuuskatsauksen deadline häämöttää parin viikon päässä, ja joka päivä on täytynyt paiskia jonkin verran hommia, että saisin työn esittelykuntoon. Olin etukäteen vähän skeptinen sen suhteen, saisinko kaikkien pk-seudun virikkeiden keskellä aikaiseksi mitään järkevää, mutta olen saanut gradua kuitenkin ihan mukavasti etenemään ihan vain omistamalla aamut kirjoittamiselle.

Opiskelupaikkakunnallani vietettyjen viikkojen aikana en käynyt opiskelijaruokalan lisäksi ulkona syömässä kertaakaan, vaan tein kaikki ruoat omassa kotikeittiössä. Mielestäni se näkyi ja tuntui positiivisella tavalla olossani. Refluksitaudin oireet alkoivat väistyä, migreeniä ei juurikaan esiintynyt ja energiatasot pysyivät tasaisina säännöllisestä ruokailurytmistä johtuen. Kun kokkaa itse kaikki ruokansa, pystyy itse säätelemään saamansa rasvan ja suolan määrää ja laatua, mikä sekin on tosi tärkeää terveyden ylläpitämisen kannalta.

Vähän eri meininki on ollut nyt lomalla. Jo junamatka kotiin alkoi puolella pakettia suklaakeksejä ”loman alun kunniaksi.”Olen käynyt ulkona syömässä kaksi kertaa (huomenna tulee kolmas), ja melkein joka päivä olen herkutellut suklaalla, limulla, popcornilla tai jollakin muulla överisuolaisella tai makealla herkulla. Ei siis liene mitenkään yllättävää, että refluksin oireet ovat alkaneet hiipiä takaisin ja mulla on ollut alle kahden viikon sisällä nelisen päänsärkypäivää, kulminoituen eilisillan voimakkaaseen migreenikohtaukseen, jonka jälkisärystä kärsin vieläkin. Melkein joka aamu herään silmäluomet turvoksissa edellisiltana syödyn suolan määrästä. Vaikka onkin ollut hauskaa (ajoittaisista kivuista huolimatta), olen kuitenkin alkanut yhä paremmin tiedostaa, ettei tällainen elämäntyyli ole pidemmän päälle hyvästä, ja olenkin alkanut jo kaivata askeettista elämäntyyliäni opiskelukaupungissani, vapaana houkutuksista ja mässäilystä, ja sitä seuraavasta pahasta olosta.

Olen havainnut konkreettisesti myös vertaistuen merkityksen terveellisissä elämäntavoissa pysymisessä. Kuinka vaikeaa on kieltäytyä siitä limusta tai kakkupalasta tai kutsusta lähteä ravintolaan. Sosiaalinen elämä kun usein tuppaa pyörimään erilaisten syöminkien ympärillä. On todella vaikeaa pysyä omalla linjallaan, kun ympärillä on ihmisiä, joilla on täysin eri linja – tai sellainen, jonka itsekin joskus jaoit, mutta josta nyt haluaisit irrottautua, yrittäen samalla kuitenkin pitää ihmissuhteet ennallaan.

Olen alkanut miettiä, miltä elämäni tulee näyttämään valmistumisen jälkeen, kun palaan lopullisesti kotipaikkakunnalleni kaikkien näiden virikkeiden ja houkutusten pariin. Ainakin sen olen tajunnut, etten halua ulkona syömisen olevan mikään viikoittainen juttu elämässäni. Ravintolaruoka on ihanaa, mutta pakattu täyteen suolaa, tyydyttynyttä rasvaa ja transrasvoja, joiden säännöllinen nauttiminen ei pidemmän päälle tee ihmiselle hyvää. Jos käy usein ulkona syömässä, opettaa kehonsa pitämään vain ravintolaruokaa herkullisena, johon verrattuna omat arkiset pöperöt maistuvat kovin laimeilta. Siinä kehittää itselleen riippuvuuden, jonka jälkeen aina löytyy joku hyvä syy ”palkita” itseään ravintolaillallisella.

Pohdin yhtenä päivänä myös työpaikkaruokailua ja sen terveysvaikutuksia. Olin vuosia sitten pari kesää töissä yhdessä vakuutusyhtiössä, jonka työpaikkaruokalassa kävin päivittäin syömässä lähimpien työkavereideni kanssa. Lounas maksoi muistaakseni kuutisen euroa, ja se veloitettiin automaattisesti palkastani vilauttamalla kellokorttia lukijaan. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu älyttömältä, että uhrasin noin suuren osuuden vähäisestä palkastani työpaikkaruokailuun, kun olisin voinut tehdä kotona eväät paljon halvemmalla, mutta ehkä olennaisempaa siinä oli kuitenkin työpaikan sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen ja joukkoon kuuluminen. Itse ruoka oli herkullista. Muistan, että joka keskiviikko oli pitsapäivä, eikä se tarkoittanut yhtä slaissia, vaan kokonaista ison lautasen kokoista pitsaa jokaiselle ruokailijalle. Yhdistettynä istumatyöhön, ei olekaan yllättävää, että kesän lopulla olin aina muutaman kilon normaalia pyöreämpi. En vielä lähelläkään ylipainoista, mutta juuri sen verran, että vanhat housuni eivät menneetkään enää niin helposti kiinni kuin ennen ja jouduin ratkomaan muutamasta hameesta pienennyksen. Ja olin sentään töissä tuossa paikassa vain muutaman kuukauden. Miten olisi käynyt keholleni ja terveydelleni, jos olisin jäänyt paikkaan vakinaiseksi?

Yhteenvetona tästä polveilevasta jaarittelusta: Elämäntapojen muutos on pieniä valintoja, jotka kasautuvat. Aika usein tuntuu siltä, että valitettavan usein valintojen seuraus on, että joudut viettämään vähän enemmän aikaa yksin tai etääntymään joistakin ihmisistä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *