Hella W.

Kuva.

Hella W. Mieheni sanoi, että tuo nainen oli täysi k-pää, koska hajotti Yleisradion lähetyksessä Hiski Salomaan levyn. Nainen piti sitä ala-arvoisena musiikkina. Mieheni on musiikkimiehiä, joten hänen suhteensa Hella W:hen ei alkanut hyvin. Minä puolestaan en ollut koskaan perehtynyt Hellaan muuta kuin ihmetellen: ”Kuka haluaa itseänsä kutsuttavan hellaksi!?”

Virosta Suomeen muuttanut Hella oli alkuperäiseltä nimeltään Ella Maria Murrik. Minulle hän oli tuttu tietysti kirjailijana, muttei oikeastaan muuten ja olikin mielenkiintoista päästä katsomaan hänen elämäänsä. Näiden poliittisten ja vakoiluaiheisten minuuttien aikana tuntui kuin elokuva matelisi eteenpäin ja ne eivät minua henkilökohtaisesti kiinnostaneetkaan. Mutta Hannu-Pekka Björkman on ihana!

Mieheni on myös elokuvaharrastaja (tiedän, meillä on tiedossa suuret tulot: musiikkimies ja melkein kirjailija lyöttäytyvät yhteen, jeejee), joten hän oli ensin hieman vastaan koko elokuvan vuokraamista. Nykyajan suomileffat eivät häntä kiinnosta – paria poikkeusta lukuunottamatta, ja ymmärän sen hyvin. Osassa synkistellään liiankin kanssa ja osassa toiminta menee niin läskiksi, että hävettää myöntää olevansa samaa kansalaisuutta kuin tekijät. Minua eniten ärsyttää se, että musiikit ovat liian kovalle miksatut ja välillä puheesta ei meinaa saada selvää.

Hella W. -elokuvassa kyllä synkisteltiin. Omasta mielestäni synkistely menee välillä vähän liian pitkälle, koska jokaisessa kohtauksessa ei tarvitse näyttää sitä perussuomalaista myrtsiä ilmettä, vaikka aihe olisikin synkkä ja vaikka henkilöt olisivat oikeasti kuin kiviseinästä revittyjä. Aina ei tarvitse kuvata illalla tai yöllä tai vesisateessa ja ukkosessa. No, annetaan tämä nyt taas anteeksi, koska suomileffasta kyse. Ja Suomessahan aina sataa ja ukkostaa ja on pimeää. Ei ihme, että ulkomaalaiset vaihto-opiskelijaystäväni luulivat, ettei täällä koskaan paista aurinko!!

Emme tosiaan odottaneet paljoa koko elokuvalta. Elämäkerrat ovat yleensä tylsiä ja liiankin yksityiskohtaisia. Kesken elokuvan kävin turhan monta kertaa Facebookissa katsomassa, olisiko kukaan kirjoitellut minulle, mutta ei ollut. Oli myös pakko käydä Wikipedian puolella tarkistamassa elokuvan tietoja ja triviaa Hella Wuolijoen asuttamasta kartanosta.

Ja sitten se iski.

Elokuvan on ohjannut Juha Wuolijoki!!!! Tiesimmehän sen jo elokuvan lainatessamme, mutta uusi huomio olikin se, että Wuolijoki on ohjannut rakastamamme Gourmet Clubin (varmaan yksi harvoista nykyajan suomileffoista, joista pidämme) ja iki-ihanan Joulutarinan, josta minä henkilökohtaisesti pidän. Sitten muuttuikin mieheni ääni kellossa. Hän ei ollut oikeastaan kommentoinut mitään koko elokuvan aikana, mutta nyt hän sanoi mietteliäästi: ”Onhan tämä oikeastaan ihan hyvä leffa…” Ihan vain siksi, että sai kuulla Juha Wuolijoesta ;D

Tiesimme, että elokuva kertoo Hellan vakoiluajoista ja siitä, kuinka häntä yritettiin saada siitä tilille. Emme odottaneet lapsen näkökulmaa äitinsä elämään emmekä minkäänlaisia vankilakohtauksia. Mutta siistiähän nuo vankila-aiheet ovatkin! Olimme positiivisesti yllättyneitä siitä, että elokuvassa käsiteltiin juuri niitä aiheita, joita oltiin takakannessa luvattukin.

Jonaylan blogissa ruoditaan elokuvaa eri tavalla kuin täällä omassani. Jos kiinnostaa nähdä molemmat näkökannat, käy ihmeessä lukemassa tuo puoli myös!

Suosittelen elokuvaa katsottavaksi halvalla eli esimerkiksi videovuokraamosta hakemalla. Omaksi en ostaisi juuri Jonaylankin mainitseman aikahyppelyn takia. Oli hankalaa pysyä aiheissa mukana, kun ensin hypittiin muutama vuosi eteenpäin ja yhtäkkiä olisikin kulunut 10 vuotta. Kyllä, suuret pisteet siitä, että elokuva kestää sen 78 minuuttia. Liian pitkänä siitä olisi tullut venytetty, mutta olisin toivonut enemmän yksityiskohtaisuutta tiettyihin aiheisiin.